Australia Zoo

Julkaistu 24 lokakuun, 2011 , kirjoittanut Eija

Ihana olla taas lämpimässä! Brisbanessa on ollut aurinkoista ja keskimäärin 25 astetta lämmintä. Olemme sukuloineet, kierrelleet kaupungilla, käyneet tutustumassa lähiöihin ja tänään kävimme Australian eläintarhassa.

Australia Zoo on edesmenneen Steve Irwinin vanhempien perustama eläintarha, jonka hän otti myöhemmin hoitaakseen. Irwin tuli tutuksi ”The Crocodile Hunter” nimisestä dokumenttisarjastaan, jossa hän etsi luonnosta kaikenmoisia elukoita, kunnes kuoli isokeihäsrauskun pistoon samaisen dokumentin kuvauksissa.

Itse eläintarha on valtava 40 hehtaarin kompleksi, jossa voi tutkailla kymmeniä eri eläinlajeja. Odotimme eniten kenguruita ja koalia, joita emme olleet aikaisemmin missään nähneet. Tarhassa eläinten asiat on järjestetty hyvin: niillä on paljon elintilaa ja olot on pyritty luomaan mahdollisimman luonnollisiksi. Jopa linnuilla oli todella isot häkit, joiden sisälle vierailijat pääsivät niitä tutkailemaan. Kenguruilla ja koalilla oli myös omat isot alueensa, joissa ne elelivät vapaina ihmisten tallustellessa niiden seassa. Näimme myös Tasmanian tuholaisia, vapaana juoksentelevia liskoja ja syötimme norsuja.

Koko päivä siellä vierähti. Tässä muutamia räpsyjä paikan päältä:

So long New Zealand

Julkaistu 19 lokakuun, 2011 , kirjoittanut Eija

Vastaa

Tässä sitä koneessa istutaan kohti uusia seikkailuja, kohteena Australia ja Brisbane! Kuukausi Uudessa-Seelannissa vierähti turhankin nopeaa ja luulo, että aika voisi käydä pitkäksi osoittautui aivan vääräksi. Kilometrejä tuli ajettua 4350, emmekä ehtineet tehdä lähellekään kaikkia asioita mitä olisimme halunneet.

Reissasimme sekä pohjois- että eteläsaarella pelkästään länsipuolella, joten itä ei tullut lainkaan tutuksi. Pohjois-Amerikan jälkeen Uusi-Seelanti paljasti erilaisen ympäristön mihin olimme tottuneet. Täällä luonto avasi aivan uuden maailman, jonka ehdoilla mentiin ja jossa liikuttiin. Kaikki pinnallinen oli helppo jättää taakse ja antautua luontoäidin vietäväksi. En olisi uskonut, että meistä kuoriutuisi luonnon helmassa viihtyvät patikoijat, jotka eivät välitä ulos lähtiessä miltä näyttävät. Näin kuitenkin kävi. Nyt tuntuu siltä, että tänne on joskus pakko palata uudelleen ja kokea kaikki se mikä jäi kokematta.

Vietimme viimeiset päivät Queenstownissa, joka on tunnettu extreme-lajeistaan. Sieltä löytyi lasku-, liitovarjo- ja benjihyppyä, koskenlaskua ja monia muita lajeja, joita olisi ollut hauska päästä testaamaan. Hinnat olivat kohtalaisen kalliita, joten jouduimme valitsemaan mieluisimmat. Viimeisenä päivänä matkasimme gondola-hissillä ylös Ben Lomond-vuorelle katselemaan mitä siellä on tarjolla mahtavan näköalan lisäksi. Vuoren rinnettä alas laskeutui mäkiautorata, joka näytti todella hauskalta eikä hintakaan huimannut päätä. Ostimme liput, laitoimme kypärät päähän ja nousimme istumahissillä radan alkupäähän. Autot olivat yksinkertaiset, joissa ohjaus ja nopeudensäätö toimivat ratin avulla. Rata kiemurteli vuoren rinnettä alas ja välillä oli pakko hiljentää vauhtia ja katsella huikeaa The Remarkables-vuoristoa, joka näkyi vastapäätä. Autoradalla ei ikä ollut esteenä ja näytti siltä, että eniten kyydistä nauttivat vanhemmat miehet 🙂

Olimme myös katselleet kanjoneissa ajavia jetboatteja sillä silmällä. Auringon paistaessa pilvettömältä taivaalta päätimme käydä kyselemässä kyytien hintoja. Aika kalliita olivat: 25 min ajelusta joutui maksamaan 119 NZD/hlö eli noin 70 euroa. Kyyti näytti kuitenkin niin houkuttelevalta, että pakkohan sinne oli päästä! Ja eipä kyllä kaduttanut. Vene hurjasteli 90 km tuntivauhtia kapeissa kanjoneissa tehden 360 käännöksiä ja tiukkia kurveja. Vettä roiskui päälle ja suu kuivui viimasta ollen jatkuvasti auki, joko hymystä tai kauhusta. Vene pomppi pienten aaltojen päällä ja välillä tuntui, että lentää kyydistä. Mahtava kokemus!

Kiitos Uusi-Seelanti, kun näytit kuinka mahtaviin taideteoksiin luontoäiti pystyy.

Nurinkurinen Uusi-Seelanti

Julkaistu 18 lokakuun, 2011 , kirjoittanut Eija

Vastaa

Kuinka hauska ja nurinkurinen maa tämä onkaan! Autot ajavat väärällä puolella, ihmiset kävelevät ja ohittavat väärältä puolelta, ovet aukeavat väärään suuntaan, vesi kiertää lavuaarissa väärin päin, kuu on hassusti, valokatkaisijasta sytytetään ja sammutetaan valot väärin päin ja vuodenajat ovat päinvastoin. Mutta eipä tässä vielä mitään. Täällä myös ilmoitetaan päivämäärät ja luvut yleensäkin toisin päin. Mitä me Suomessa sanoisimme 1.-5.11.2011 täällä sanotaan 5.-1.11.2011. Samoin lentokentällä kuulutetaan ”Boarding starts in 8-3 minutes”. Mikä logiikka tässä on? 😀

Puheessa yleisiä sanontoja ovat ”no worries”, ”see ya later” ja ”sweet”. Välillä näitä käytetään konteksteissa, jotka tuntuvat hullunkurisilta. Jos esimerkiksi kaupan kassa kysyy haluatko ostoksistasi kuitin ja vastaat hänelle ettet kuittia halua, hän vastaa sinulle ”no worries”. ”See ya later” taas on yleisesti käytössä silloin kun erotaan, vaikka tiedossa onkin, ettei toista tule näkemään enää koskaan. ”Sweet” on yleinen termi aina, kun jokin todetaan hyväksi tai oikeaksi. Esimerkiksi antaessasi kassalla tasarahan, myyjä (iästä riippumatta) toteaa tähän yleensä ”sweet”. Yritimme itsekin opetalla noiden sanojen käyttöä, mutta aikaa olisi tarvinnut enemmän, että ne olisi luonnollisesti alkanut tulemaan suusta. Uusi-seelantilaiset ovat kovia juttelemaan ja melkeimpä joka tilanteessa kehitettiin tikusta asiaa. Ei siinä mitään, hyvähän se on kielitaitoa kartuttaa. Mutta, jos rauhassa haluaisi olla, niin se on kyllä vaikeaa näiden suupalttien kanssa.

Ruoka. Täällä luomutuotteet ovat in. Yleisesti tarjolla on luonnonjugurttia myslin ja hedelmien kanssa, hunajaa on myös joka paikassa. Fish and Chipsit ovat yleisiä ruokia sekä munat pekonin kanssa. Pekoni ei ole samanlaista ohutta ja rapeaksi paistettua mihin olemme tottuneet, vaan se on iso, leveä ja ohut ”lätkä”, jossa ei ole lainkaan läskiä. Ketsuppi ei ole ketsuppi vaan ”tomato sauce”, joka maistuu meidän tuntemamme ketsupin sijaan kanelilla maustetulle makealle tomaattimössölle.

Täällä ei tunneta lämmitystä, ei moninkertaisia ikkunoita eikä kiinteitä pattereita. Suurimmassa osassa taloja on yksinkertaiset lasit, irtopatterit sekä sängyissä lakanan alle laitettavat lämpöpatjat. Sinänsä erittäin hyvä keksintö, koska muuten yöllä jäätyisi. Lammasfarmeja on yksi toisensa perään ja niiltä saatava villa on otettu hyötykäyttöön.

Luonto on jokaiselle uusi-seelantilaiselle ylpeyden aihe ja he suojelevatkin sitä tarkasti. Kaikenlainen roskaaminen on kiellettyä tuhansien dollareiden sakkojen uhalla. Jokaisella turistikierroksella muistettiin muistuttaa useaan kertaan, että sen minkä viet mukanasi täytyy myös palata mukanasi. Ohjeita selkeästi noudatettiin, koska missään ei roskia näkynyt. Toisaalta, eipä kyllä niin kaunista luontoa teekään mieli roskata.

Että tämmöstä 🙂

Sweet!

Doubtful Sound

Julkaistu 15 lokakuun, 2011 , kirjoittanut Eija

Milford Soundien upean kokemuksen jäkeen päätimme käydä katsastamassa myös Doubtful Soundin, joka oppaiden mukaan on yhtä hieno kokemus kuin Milfordikin. Lähdimme matkaan Hawaijin lentokentällä tutustumamme saksalaisen reppureissaajan kanssa. Retki Doubtful Soundille kestää yli yhdeksän tuntia ja matkaa taitetaan välillä veneellä ja välillä bussilla. Matkan järjestäjä haki meidät aamulla hotellilta Manapouriin, josta jatkoimme matkaa veneellä kohti West Armia. West Armissa kävimme tutustumassa kaksi kilometriä maan alla sijaitsevaan sähkölaitokseen ja sitten jatkoimme bussilla matkaa sademetsien läpi Deep Coveen, josta veneretki varsinaisesti alkoi.

Doubtful Sound oli paljon laajempi kuin Milford Sound ja vaikka maisemat olivatkin upeita lumen peittämien vuorien, vesiputousten ja kimmaltavan veden ansioista, ei se tarjonnut vastaavaa ”vau”-elämystä kuin Mildord Sound. Veneretki kesti kolmisen tuntia käyden kääntymässä Bauza-saaren ympäri, jossa näimme taas hyljejoukon kivillä loikoilemassa sekä pingviinejä pomppimassa kiveltä kivelle. On ne vaan herttaisia pikku olentoja 🙂 Ja tällä kertaa näimme jopa yhden delfiininkin uimassa veneen vieressä.

Toinen kerta toden sanoo

Julkaistu 14 lokakuun, 2011 , kirjoittanut Eija

Olimme varanneet veneretken Milford Soundeille keskiviikoksi sen enempiä sääennusteita tutkimatta. Retkipäivän aamuna satoikin sitten kaatamalla vettä. Lähdimme kuitenkin ajelemaan Te Anausta reilun kahden tunnin matkaa kohti Milfordia. Alkumatkasta vettä satoi niin rankasti, että vauhti piti hiljentää olemattomaksi nähdäkseen minne ajaa. Vuoristoja lähestyttäessa sateen määrä kuitenkin helpotti ja aloimme nähdä ympärillemme. Ja sitä näkyä onkin hankala sanoin kuvata! Tie kulki jyrkkien vuorenrinteiden keskellä kiemurrellen ja sade oli vapauttanut valehtelematta tuhansia röyppyäviä vesiputouksia laskeutumaan vuorten rinteitä. Ei siinä voinut kuin suu auki tuijottaa ympärillä avautuvia maisemia. Melkein joka mutkassa oli pakko pysäyttää auto ja ottaa valokuvia.

Niin kun esitteissäkin lukee, matka Milfordiin on itsessään jo nähtävyys. Harmittelimme, kun sään takia jäi matkan varrella olevat patikointireitit näkemättä. Matkan loppupuolella tie vie vuoren läpi reilun kilometrin matkan Homer-tunnelia pitkin. Pysähdyimme tunnelin päässä taas ottamaan valokuvia. Siinä parkissa seistessämme auton katolta alkoi kuulua kummallista kopinaa. Luulime ensin, että sade vaan piiskaa kattoa, kunnes Kea-papukaija kurkkasi etuikkunasta. Se tallusteli jokaisen ikkunan luo ja tarkasti pääsisikö sisään autoon. Lopulta se lensi vähän matkan päähän, jolloin aukaisimme ikkunan ottaaksemme kuvan, mutta lintu sen huomattuaan lähti suoraan lentämään avonaista ikkunaa kohti. Ehdimme juuri sulkea ikkunan, jolloin lintu päätti jäädä istumaan sivupeilin päälle ja katselemaan sisälle autoon. Siinä vähän aikaa istuttuaan se alkoi nokkimaan auton lasin tiivisteitä. Tässä vaiheessa päätimme lähteä matkaan, ennen kun se saisi enempää tuhoa aikaan. Ja kyllähän se siitä oli saanutkin kolme isoa palaa irti. Toivottavasti autovuokraamo ei jälkiä huomaa. Päästyämme perille Milfordiin oli alkanut sataa taas niin kaatamalla, ettei metriä edemmäs nähnyt, joten siirsimme matkamme perjantaille, jolloin oli luvattu parempaa säätä ja lähdimme ajelemaan takaisin Te Anauun.

Perjantaina paistoi aurinko ja matka taittui mukavasti. Kävimme menomatkalla katsastamassa Mirror lakesin ja The Chasm-polun, jonka varrella oli suuri putous. Vesiputouksia valui edelleen useita kymmeniä pitkin vuorten rinteitä, mutta ei lähellekään siinä määrin, kuin sateen aikana. Veneretki kesti parisen tuntia kulkien pari kilometriä korkeiden jyrkkäseinäisten vuorten välissä. Vesialue ei ollut kovin leveä, joten vuorten jylhyyden pääsi kokemaan todella läheltä. Näimme matkalla keltasilmäpingviinin ja hylkeitä paistattelemassa päivää sekä ajoimme vesiputouksen alta. Aurinko paistoi koko päivän, mikä oli onni, koska kuulemma Milfordissa sataa 280 päivää vuodessa. Delfiinejä emme taaskaan onnistuneet näkemään, mutta ehkäpä onnemme muuttuu senkin suhteen vielä jokin päivä.