Goblin-metsä ja tulivuori

Voi jessus, kaikenlaisissa paikoissa sitä tuleekin yövyttyä. Olimme varanneet halvimman majoituksen, minkä New Plymouthista löysimme (joka sekin kuitenkin maksoi 92 NZD). Majoitus osoittautui pieneksi mökiksi, joka oli suunnilleen saman kokoinen kuin leikkimökki, joka minulla oli lapsena. Tietenkään mökissä ei ollut juoksevaa vettä, sähköä eikä lämmitystä vessasta puhumattakaan. Ja kaiken lisäksi lakanoista joutui vielä maksamaan erikseen. Yö oli jäätävän kylmä, vaikka olimme laittaneet kaikki vähänkään lämpimät vaatteet päällemme. Onneksi tuolla ei tarvinnut yöpyä kuin yksi yö ja aamulla lähdimme heti kohti tulivuori Mount Egmontia ja sen patikointipolkuja.

Valitsimme reitiksemme Wilkies Pools Loop Trackin, joka oli kolmisen kilometriä pitkä, kilometrin korkeudelle nouseva reitti. Taustalla häämötti 2500 metriin nouseva lumen peittämä ja pilvien harsoama kraateri. Polku kulki läpi Goblin-metsän, jossa oli vanhoja sammalten ja jäkälien peitossa olevia puita sekä pieniä puroja. Metsä näytti lumotulta auringon säteiden päästessä pilkahtelemaan sen tiheän kasvuston läpi. Polun päässä oli näyttävä vesiputous. Vesi ei ollut korkealla, joten pääsimme hyppelemään putouksen kivillä ja kiipeämään sen seinämiä ylöspäin. Putouksen vesi oli kirkasta ja luultavammin juomakelpoista. Täällä kuulemma purojen vedet yleisesti ovat juomakelpoisia, jos toisin ei ole mainittu. On ihan kiva reissata, kun turistiaika ei ole vielä alkanut. Saa ihan itsekseen ja rauhassa kierrellä paikkoja eivätkä suuret turistimassat ole rikkomassa rauhaa.

Ja matka jatkuu kohti Wellingtonia 🙂

Blowhole that didn’t blew

Vietimme Wellingtonissa väliyön ennen kuin jatkoimme matkaa lautalla eteläsaarelle. Lauttamatka kesti kolmisen tuntia ja saavuttuamme perille kello oli jo sen verran paljon, että päätimme yöpyä Pictonin pikkukaupungissa ja jatkaa matkaa aamulla kohti Golden Baytä ja Motuekaa.

Golden Bayssä olisimme halunneet käydä kiertelemässä Abel Tasmanin luonnonpuistossa sekä Torrent bayssä, mutta nämä toiveet eivät toteutuneet. Odottelimme kolme päivää, että kaatosade olisi loppunut ja olisimme päässeet patikoimaan, mutta siinä vaiheessa kun sääennuste lupasi vielä viikoksi sadetta päätimme luovuttaa ja lähteä etenemään etelää kohti. Tämän lisäksi olin onnistunut vielä saamaa mahataudin. Ehkä hanavesi ei olekaan etelässä enää meikäläisten bakteerisietokyvylle sopivaa? Pohjoisessa ei ollut mitään ongelmia tuon suhteen.

Blowholes - Uusi-SeelantiNeljän tunnin ajon jälkeen päädyimme Westport nimiseen paikkaan. Majapaikan löydyttyä suuntasimme turisti-infoon ja huomasimme, että ehdimme vielä käydä katsomassa lähellä olevan nähtävyyden Blowholen sekä pannukakkukivet.

Blowholen ”pärskähdys” tapahtuu aina vain tiettynä aikana nousuvettä. Infopisteissä ajat on laskettuna useiksi päiviksi etukäteen, jottei tarvitse itse arpoa oikeata aikaa. Olimme paikalla hyvissä ajoin ennen määrättyä hetkeä ja odottelimme kamerat kädessä muiden turistien kanssa. Vähän yli puoli kuusi pärskähdys tapahtui, mutta se ei ollut läheskään niin massiivinen kuin olimme kuvissa nähneet ja muiden kertomina kuulleet. Pärskähdystä odotellessa ilta olikin jo alkanut hämärtää, joten päätimme lähteä ajelemaan hotellille takasin. Pysähdyimme vielä pari kertaa tien varrella olevilla rannoilla ottamassa tyrskyistä kuvia ja ihmettelemässä jylhiä maisemia.

Kännykän nettiyhteys ei toiminut Westportissa lainkaan ja hotellistakin ostettavissa ollut yhteys toimi vain silloin kun sitä huvitti. Olemme selkeästi siirtyneet vieläkin syrjäisimmille seuduille.