Voihan Vietnamin viisumi!

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Ei ole helppoa ei. Kaiken piti olla ok viisumien suhteen. Olimme saaneet ohjeet, että Vietnamin visa on arrivalia varten meillä tulee olla kaksi 4 x 6 cm passikuvaa kummastakin ja 50 USD viisumimaksua varten. That’s it! Tällä viisumilla saisimme oleilla paikan päällä 30 päivää. Vaan eipäs ihan näin mennytkään.

Ensimmäinen vihje asiasta oli tuo, ettei meitä meinattu päästää Balilta koneeseen, koska meiltä puuttui tietynlainen lupalappu. Noh, puolen tunnin vakuuttelin jälkeen meidät päästettiin kuitenkin koneeseen. Vietnamin päässä viisumihakemuskopilla oleva kaoottinen ihmispaljous aiheutti hieman hämmennystä, etenkin kun Indonesian päässä kaikki oli sujunut rauhallisesti  ja parissa minuutissa. Ehkä olisi tässä vaiheessa hyvä valottaa, mitä visa on arrival tarkoittaa Indonesiassa (tai ainakin Balilla). Astut koneesta ulos -> menet viisumijonoon -> annat virkailijalle 25 USD per viisumihakemus ja passin -> virkailija antaa viisumin. Kaikkeen tähän kului jonotuksineen aikaa noin viisi minuuttia.

Mutta Vietnamiin (Saigoniin) takaisin siis… Viisumihakemuksia käsittelee yksi koppi, jossa oli kaksi virkailijaa. Selkeitä jonoja ei ollut ja kukaan ei näyttänyt tietävän mitä piti tehdä. Ympärillä pyörivät virkailijat eivät puhuneet englantia, joten he eivät sen kummemmin osanneet opastaa. Menimmä siis jonoon seisomaan ja päätimme katsoa mitä tapahtuu. Vuoromme tultua löimme kuvat ja rahat tiskiin ja virkailija vain tuijotti meitä. Lopulta hän näytti erilaisia kaavakkeita ja tajusimme, että meidän tulee jotain lappuja täytellä. Otimme laput, täytimme ne ja menimme uudestaan jonoon. Siinä vierähti taas aikaa ja lopulta olimme taas luukulla. Annoimme virkailijalle laput, kuvat ja rahat ja taas hän katseli meitä ja alkoi hokemaan ”paper”, ”paper” äkäisellä äänellä. Eihän me tajuttu mitä hän tarkoitti ja osoittelimme vain hakemuspapereita, jotka olimme juuri täyttäneet. Lopulta hän hermostui ja sen enempiä selittelemättä vain otti seuraavan jonossa luukulleen, eikä enään suostunut puhumaan meille mitään.

Kysäisimme sitten muilta odottelijoilta, että mitähän meiltä puuttuu, niin kävi ilmi, että meillä olisi kuitenkin kaikesta huolimatta pitänyt olla joku ennakkoon haettu lupalappu mukana. Kuulemma kaikilla rajanylityspaikoilla sitä ei tarvita, mutta Saigonissa kylläkin. Okei. Eli suomalaisina meillä on oikeus olla maassa 15 päivää ilman viisumia JOS meillä on tuon 15 päivän päähän ostettuna lippu pois maasta. Kyllähän meillä on lippu pois maasta, mutta vasta 4.2.

Eipäs siinä. Päätimme kuitenkin jättää tuon viisumiasian sikseen ja mennä pokkana passintarkastukseen ja katsoa miten siinä käy. Annoimme virkailijalle passit ja nuori virkailija kyseli kauanko aiomme olla maassa. Kerroimme hänelle tilanteen ja sanoimme, että liput on hankittuna, mutta vasta 4.2. Hän siinä hetken mietti ja pyöritteli passeja ja lopulta sanoi, että päästää meidät läpi, jos lupaamme poistua maasta 15 päivän jälkeen tai hankkia viisumin paikan päältä. Hän antoi vielä osoitteen, josta voimme viisumin käydä anomassa. Hyvähyvä!

Seuraavana päivänä aloin selvittelemään viisumiasioita lisää ja juttelin sekä paikallisten että turistien kanssa asiasta. Kaikki olivat sitä mieltä, ettei itse kannata mennä Immigration Officeen asioimaan, vaan kannattaa laittaa matkatoimisto asialle. Kuulemma virkailijat ovat niin korruptoituneita, että heille joutuu maksamaan ”käsittelyrahaa” monesti useita satoja dollareita, ennen kuin ottavat hakemuksen käsiteltäväksi. Päätimme siis hoitaa asian matkatoimiston kautta, joissa hinnat näyttivät olevan samoja, 65 dollaria per hakemus. Yleensä käsittelyaika on viisi arkipäivää, mutta uuden vuoden pyhien takia saamme viisumimme vasta 10.1., joten joudumme hengailemaan Saigonissa siihen asti. Tässä sitä nyt sormet ristissä odottellaan, että saadaan passit viisumeineen takaisin!

Visa on arrival on Vietnamin kohdalla näköjään sitten vähän harhaan johtava käsite. Eikä meillä vieläkään ole hajua kuinka lupalapun olisi voinut hankkia netin kautta. Vai olisiko edes voinut.

Mutta eipä tässä. HipHei! Pientä jännitystä arkeen 🙂

Bai Bai Bali

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Oolrait! Taas kuukausi vierähti, ettei edes tajuta ehtinyt. Tässä sitä taas istutaan lentokentällä ja odotellaan aikavyöhykkeen vaihtumista. Torakat juoksee lattialla ja kauppojen suitsukkeet tunkeutuvat nokkaan. Edellisellä kerralla Sydneyn kentällä kuului joululauluja, täällä soi indonesialainen tilulilu-musiikki. Vähän saatiin tuossa äsken jännitystä elämään, kun check inniä tehdessä virkailija ei meinannut päästää meitä koneeseen, koska meillä ei ole viisumia Vietnamiin hankittuna. Selitimme, että olemme oikeutettuja visa on arrivalliin, mutta eivät meinanneet uskoa. Puolen tunnin väittelyn jälkeen virkailija soitti jonnekin ja lupa myönnettiin. Ja tässä sitä nyt taas istutaan: matkalla Kuala Lumpurin kautta Saigoniin!

Kuten tässä aikaisemminkin on jo tullut mainittua Indonesiaan tuli oli aluksi pienehkö shokki. Kumpikaan ei ole aikaisemmin Aasiassa matkannut, joten liikenne tuntui aluksi ihan mahdottomalta. Skoottereita vilisi edes takaisin ja yhden skootterin kyydissä oli usein koko perhe: kaksi lasta ja kaksi aikuista – kaikki ilman kypäriä tietty. Tinkimiskulttuuriin oli myös hankala päästä sisään, kun ei millään jaksaisi joka ikinen kerta alkaa hinnasta vääntämään, mutta maassa maan tavalla, niinhän se menee. Täällä käytetään lapsia paljon myyjinä ja he ovatkin opetelleet oikein surkeita ilmeitä ja kulkevat resuissa vaatteissa, että turistit heltyisivät. Poliisit pysäyttelivät ulkomaalaisten ajamia skoottereita ja heille piti antaa rahaa, että pääsi jatkamaan matkaa. Yleensä summa pyöri semmoisessa parissa eurossa, mutta kuulimme yhdeltä australialaiselta, että häneltä oli yritetty saada jopa 100 dollaria.

Balilla on paljon kulkukoiria ja kissoja, jotka levittävät vesikahua. Taudin leviämisen ehkäisemisseksi valtio maksaa lemmikkikoirien tarkastuksen rabieksen varalta kolmen kuukauden välein.

Balilaisen myyjän palkka on kuussa noin 60 euroa ja työaika 8-21 paikallisen pomon alaisuudessa. Australialaiset omistavat Balilla paljon putiikkeja, jolloin myyjän palkka on hiukka parempi, n. 100 euroa, ja työaika joko 8-16 tai 16-21. Ruoka ja bensa ovat halpaa:  aterian saa eurolla ja bensa maksaa 40 senttiä litra. Lehmän saa ostettua semmoisella 300 eurolla.

Indonesian kielessä on paljon samoja sanoja kuin suomen kielessäkin ja lausunta on samalainen, eli lausutaan kuten kirjoitetaan. Esimerkiksi optikkoliikkeen ovessa luki ”lihat” eli nähdä, erään kahvilan nimi oli ”Moka” eli mokkakahvi. Eräs tapaus kiinnitti huimion, kun pieni tyttö juoksi kadulla ja huusi ”seksi, seksi, seksi”! Myöhemmin saimme selville, että se tarkoittaa ”katsokaa”. Eräs muslimiperhe taas puhui ruokakaupassa jatkuvasti perseestä, joka tietty osui myös saman tien suomalaisen korvaan. Perse tarkoittaa prosenttia, joten puhuivat varmaan alennuksista. Nimissäkin löytyi yhtäläisyyksiä sillä esim. kuskimme Nyomanin veljen nimi oli ”Ketut”. 🙂

Nyt päästääkin jo koneeseen, hiphei!

Vesiurheilua, whihiiiii!!!

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Kuinkas ollakaan, Jammerin lapsuudenkaveri on asettunut Balille asumaan ja sattuu vielä olemaan sukellusopettaja, joten Nusa Lembonganin korallimeri, täältä tullaan!

Meille oli taas kätevästi järjestetty kyyti villalta satamaan, josta Bali Hai Cruises vei meidät Nusa Lembonganin saarelle. Matkalle oli järjestetty ohjelmaa bändin ja tarjoilun muodossa, joten tunteroinen paatissa kului nopeaa. Määränpäässä meitä odotti rannan tuntumaan rakennettu lautta, jossa oli järjestetty erilaista vesiurheilutoimintaa. Retken hintaan kuuluivat snorklaus, banaaniajelu, kiertely lasipohjaveneellä sekä lounas upealla hiekkarannalla. Lisähinnasta sai käydä sukeltamassa ja liitovarjoilemassa.

Jammeri lähti kamunsa kanssa heti tutustumaan sukelluksen mualimaan ja meikäläinen jäi pinnalle snorklailemaan. Vedenalaiset maisemat olivat kyllä upeita! Kaloja ja koralleja riitti ihaltavaksi ja pällisteltäväksi. Lopulta oli pakko nousta vedestä ylös, kun tuntui, että selkä kärventyy. Olin snorklaillut melkein tunnin ja pojat olivat vieläkin pinnan alla, joten päätin ottaa iisisti ja katsella ihmisten touhuja rantatuolista käsin. Viimein pojatkin pääsivät takaisin pinnalle ja suunnistimmekin suoraan veneelle, joka vei meidät rannalla syömään. Ruoan jälkeen paistattelimme päivää valkoisella hiekkarannalla katsellen ulapalle. Aaaaah mikä rauha.

Siinä jonkin aikaa sulateltua palasimme lautalle ja päätimme testata liitovarjoilua. Pikkasen pisti jännittämään, mutta on tätä niin kauan ajatellut, että pakkohan se oli vaan mennä ja kokeilla. Ja huikea kokemus olikin! Alkujännitys lakkasi saman tien, kun varjo nousi ilmaan ja sen jälkeen sitä vain ihastelikin mahtavia maisemia.

Varjoilusta rantauduttua aikaa oli vielä sen verran, että ehdimme käydä veneellä vedettävän banaanin kyydissä sekä ihailemassa vedenpohjaa vielä lasipohjaveneenkin vinkkelistä. Näimme korallien seassa ”kalojen puhdistusaseman”, johon kalat tulevat puhdistautumaan. Puhdistusasemalla niitä odottavat erilaiset puhdistajakatkaravut sun muut ötökät, jotka tekevät kaloista taas edustuskelpoisia. Kuulemma jos puhdistusasemalla sukeltaessa avaa suunsa, katkaravut tulevat puhdistamaan hampaat. Tai jos ojentaa käden, niin ne puhdistavat kynnet 😀

Nopeaa meni taas päivä ja kivaa oli!

Pyhää vettä ja eurolla mansikoita

Julkaistu , kirjoittanut
1

Taas uutta reissua putkeen. Luottokuski haki meidät aamulla ja otimme suunnan pohjoissaarta kohti. Aamu oli alkanut rankkasateen merkeissä ja olimme sormet ristissä, ettei koko päivää sataisi. Pitkään jatkunut sade oli jo ehtinyt nousta korkealle, ojat olivat tulvineet yli ja vesi oli vallannut joidenkin liikkeiden lattiat. Autotiellä ajavien skoottereiden matka näytti taittuvan vaivalloisesti, joka aiheutti suuria ruuhkia teille.

Pohjoista kohti ajettaessa ilma alkoi kuitenkin selkenemään ja kun pääsimme Beguliin asti rankkasade oli muuttunut tihkusateeksi. Begulissa on Tree Top -niminen aktiviteettipuisto, jossa voi kiipeillä puissa ja leikkiä Tarzania. Siellä on myös suuria piknik alueita, joissa perheet kokoontuvat viettämään aikaa yhdessä. Lähellä puistoa on Pura Ulun Dalu -temppeli puistoalueineen, jossa oli kiva käppäillä ja nauttia raikkaasta sadesäästä. Edellisenä päivänä oli niin kuuma, että pieni viileys oli erittäin tervetullutta.

Temppeliltä matka jatkui kohti GitGit-vesiputouksia. Opas vei meidät paikan päälle ja kertoi matkan varrella näkyvistä kasveista ja eläimistä. Vesiputouksiin pääsi halutessaan uimaankin ja Jammerihan tietty meni. Putoukselle johtavan polun varrella oli, ylläri ylläri, kaupustelijoita ja lähinnä lapsi sellaisia. Nuorin kauppamies taisi olla kolmen kieppeillä ja selkesti he tietävät mistä narusta vetää, koska osaavat ottaa oikein surkean ilmeen päälle ja hokevat ”pliis”. Ja auta armias, jos satut yhdeltä ostamaan, niin muut ryntäävät paikalle ja ottavat saman surkean ilmeen, joten sitten on pakko ostaa kaikilta. Parempi, kun ei kanna rahaa ollenkaan mukana, niin ei joudu kiusaukseen.

Matka putouksilta jatkui Banjarin Holy Hot Spings -uimalaan. Meillä ei ollut harmainta haisuakaan, mikä meitä oli vastassa, mutta kuskin ehdotuksesta päätettiin kokeilla tuotakin. Sisäänpääsylippu maksoi 5000 rupiaa, eli semmoiset 40 senttiä per pää. Lähteille pääsi metsän keskellä kiemurtelevaa polkua. Paikan päällä meitä odotti kolme erikokoista allasta ja liuta paikallisia, jotka olivat siellä puhdistautumassa. Onneksi siellä oli pukukopit, joissa pystyi vaihtamaan uikkarit päälle ja siitä pulahtamaa altaaseen. Ensireaktio oli ällötys. Pohja oli limainen, vesi vihreää ja ihoon tarttui vedestä oranssia mömmöä. yhhyyhh. Siinä sitä kuitenkin sitten uitiin ja käytiin hieromassa niskoja lohikäärmeen päästä tulevassa vesivirrassa. Altaan reunalla oli onneksi suihku, jossa pääsi pesemään oranssit mömmöt lopuksi iholta pois.

Aurinko alkoi jo laskea, kun pääsimme lähtemään etelää kohti. Pysähdyimme matkalla vielä paikallisella torilla, jossa myytiin vihanneksia ja hedelmiä. Iso laatikollinen mansikoita maksoi 15 000 rupiaa eli semmoiset 1.30 euroa. Halvalla saa, kun on paikallinen mukana. Muuten olisi taas turistia vedätetty. 🙂

Kilppareita, biitsiä ja tulitanssia!

Julkaistu , kirjoittanut
1

Kuuma, kostea ja hikinen päivä taas tiedossa. Kuski haki meidät aamulla Villalta ja lähdimme ajelemaan kohti kipikonnasaarta ja etelän rantoja. Matkalla pysähdyimme postittamassa joulupaketit Suomeen. Posti oli pieni avoseinäinen koppero, joka oli täynnä käytettyjä pahvilaatikoita ja kuplamuovia. Sisällä hääri kaksi paikallista hampaatonta miestä valmiina palvelemaan asiakkaita. Selitimme tankeroenglanilla, että haluamme kyseiset tavarat kolmeen eri pakettiin ja annoimme lapun mihin osoitteisiin ne tulisi lähettää. Elekielellä mentiin, sillä eivät he paljoa osanneet englannilla kommunikoida.

Postin seinällä oli erivärisin maalein maalattu kartta, joka näytti vähän vääristyneeltä. Suomi oli maalattu vaaleanpunaisella ja jos karttaan oli uskominen, sinne ei posti edes kulkenut. Toinen miehistä kääri tavarat kuplamuoviin ja paketoi ne vanhoihin pahvilaatikoihin toisen kirjoittaessa…hmmmm…kai ne oli pakettikortteja. Hinnaksi kolmen paketin lähettämiselle tuli 63 euroa ja pitihän heidän vetää välistä vielä erillinen ”paketointihinta”. Ei mitään hajua saimmeko postin lähtemään lentopostina, kuten halusimme, vai menevätkö ne laivalla. Nähtäväksi jää. Touhusta jäi taas vaihteeksi tunne, että taas turistia vedätettiin.

Matka jatkui kaverin hotellille, josta noukimme hänet kyytiin ja siitä sitten Turtle Islandille. Vuokrasimme lasipohjaveneen, joka vei meidät saarelle katselemaan kilppareita ja muita elukoita. Vesi ei ollut kovinkaan syvää, joten veneen pohjasta näki selkeästi kaloja, meritähtiä ja koralleja. Saarella meillä oli opastettu kierros merikilpikonnien maailmaan. Oli siellä muitakin elukoita ja tietty normaaliin tapaan kaikkien kassa pääsi halutessa kuvaan.

Seuraavaksi kuski vei meidät Padang Padang -nimiselle suojaiselle hiekkarannalle, jossa ei paljon ihmisiä näkynyt. Tietty siellä oli ne pakolliset kauppiaat, mutta olemme jo oppineet, että jos heihin ei kiinnitä mitään huomiota, niin aika nopeaa he tajuavat ettei meitä kiinnosta. Jotakin ne aina kiroilevat paikallisella kielellä paikalta poistuessa, mutta mitäs siitä. Vesi oli lämmintä ja rannalla tulikin viihdyttyä useampi tunti.

Rannalta matka jatkui Uluwatun temppelille, jossa ehdimme pyörähtää pikaisesti ennen tulitanssin alkamista. Apinat olivat vallanneet tämänkin temppelin, täällä ne olivat vain paljon ovelampia kuin Ubudissa. Sen 15 minuuttisen aikana mitä siellä ehdimme pyöriä näimme apinoiden varastavan kahdet silmälasit, kolmet flip flopit (kyllä, jalasta), yhden lakin ja pari vesipulloa. Esineen varastettuaan ne odottelivat hetken ja katsoivat henkilöä, jolta olivat varastaneet, että antaako henkilö tänne vaihtokaupaksi ruokaa. Jos vaihtokauppoja ei tullut, apina piti esineen itsellään ja vei sen jonnekin ihmisen ulottumattomiin. Paikalliset oppaat ovat näköjään kuitenkin aika hakoja käsittelemään noita elukoita ja osaavat toimia nopeasti, jos näkevät apinan varastavan jotain.

Tulitanssia varten kokoonnuttiin amfiteatterimaiseen katsomoon. Ennen esitystä meille jaettiin paperit, joissa oli kerrottu esityksen tarina. Esityksessä ei ollut soittimia, vaan musiikki syntyi 50 miehen imitoidessa soittimia eri äänin. Tarinassa hyvä sekä paha taistelivat keskenään apinoiden muodossa ja tanssitytöt kertoivat tanssillaan tapahtumien etenemisestä. Aurinko laski taivaanrannan taa esityksen aikana tuoden shouhun oman efektinsä. Olipa ainakin erilainen teatterikokemus!