Aamulla auto alle ja suunta kohti Karameaa sekä Opararan patikkapolkuja. Valitsimme Moria Gate Archille sekä Oparara Archille johtavat polut, jotka kumpikin oli n. kolmisen tuntia kestäviä lenkkejä. Olimme ainoat patikoijat sillä hetkellä, joten saimme kierrellä paikkoja ihan rauhassa. Matka taittui sammaleiden valloittamissa metsissä purojen kohisessa vieressä. Polkujen varrella oli pari isoa luolaa, joiden sisuksia pääsi tutkimaan tarkemmin. Lepakot lentelivät ja tunnelma oli muutenkin hämyisen jännittävä. Antaapa kuvien puhua puolestaan 🙂
Voi jessus, kaikenlaisissa paikoissa sitä tuleekin yövyttyä. Olimme varanneet halvimman majoituksen, minkä New Plymouthista löysimme (joka sekin kuitenkin maksoi 92 NZD). Majoitus osoittautui pieneksi mökiksi, joka oli suunnilleen saman kokoinen kuin leikkimökki, joka minulla oli lapsena. Tietenkään mökissä ei ollut juoksevaa vettä, sähköä eikä lämmitystä vessasta puhumattakaan. Ja kaiken lisäksi lakanoista joutui vielä maksamaan erikseen. Yö oli jäätävän kylmä, vaikka olimme laittaneet kaikki vähänkään lämpimät vaatteet päällemme. Onneksi tuolla ei tarvinnut yöpyä kuin yksi yö ja aamulla lähdimme heti kohti tulivuori Mount Egmontia ja sen patikointipolkuja.
Valitsimme reitiksemme Wilkies Pools Loop Trackin, joka oli kolmisen kilometriä pitkä, kilometrin korkeudelle nouseva reitti. Taustalla häämötti 2500 metriin nouseva lumen peittämä ja pilvien harsoama kraateri. Polku kulki läpi Goblin-metsän, jossa oli vanhoja sammalten ja jäkälien peitossa olevia puita sekä pieniä puroja. Metsä näytti lumotulta auringon säteiden päästessä pilkahtelemaan sen tiheän kasvuston läpi. Polun päässä oli näyttävä vesiputous. Vesi ei ollut korkealla, joten pääsimme hyppelemään putouksen kivillä ja kiipeämään sen seinämiä ylöspäin. Putouksen vesi oli kirkasta ja luultavammin juomakelpoista. Täällä kuulemma purojen vedet yleisesti ovat juomakelpoisia, jos toisin ei ole mainittu. On ihan kiva reissata, kun turistiaika ei ole vielä alkanut. Saa ihan itsekseen ja rauhassa kierrellä paikkoja eivätkä suuret turistimassat ole rikkomassa rauhaa.
Aamulla aikainen herätys, kamat kasaan ja auto kohti pohjoista. Ajoimme kiemuraisia sademetsien läpi kulkevia serpentiiniteitä Uuden-Seelannin pohjoisimpaan kärkeen Cape Reingaan, jossa kaksi merta yhdistyvät toisiinsa. Matkan varrella näkyi mahtavia maisemia ja suuria lampaiden ja lehmien laidunalueita. Metsissä havupuut elivät sulassa sovussa palmujen ja bambujen kanssa.
Toisin kuin Suomessa täällä metsässä voi olla yli 200 eri puulajia. Perille päästyämme patikoimme niemen kärjessä olevalle majakalle, josta avautui merelle upea näkymä. Meret todella yhdistyvät täällä! Tyynen valtameren ja Tasmaninmeren aallot löivät toisiaan vasten synnyttäen kunnon pärskeitä lopulta rantautuen kallioita vasten.
Paluumatkalla kävimme ajelemassa Ninety Mile Beachilla. Täällä siis todellakin on hiekkaranta, jossa saa autolla ajaa hiekalla meren vieressä. Välillä aallot löivät rantaan niin lujaa, että vesi ylsi auton alle asti. Heh, hauskaa!
Matkalla näimme myös pellolla kolmiuloitteisena ”leijuvan” sateenkaaren pään. Voi mitkä värit! Valitettavasti kultaruukkua ei kuitenkaan näkynyt missään, muutenhan tätä reissua olisi voinut jatkaa loputtomiin 😉
Olemme käyneet myös veneretkellä kiertelemässä läheisiä saaristoja. Retkellä olisi ollut hyvä mahdollisuus nähdä delfiinejäkin, mutta juuri tuona päivänä ne olivat päättäneet pysyä piilossa. Veneilimme Hole in a Rockin läpi ja kävimme kahvilla pienen saaren rantakahvilassa.
Iltapäivällä kävimme tutustumassa Kawitin Glow Worm Cavesiin, joka on valomatojen kotina toimiva tippukiviluola. Kyseisenä päivänä oli hiljaista turistien suhteen, joten saimme yksityisen kierroksen luolan syvyyksiin. Opas johdatti meidät luolan keskivaiheelle ja sammutti lyhdystään valon. Luolan seinät olivat täynnä pieniä vihertäviä valopisteitä! Ihan kuin olisi katsellut tähtitaivasta sisätiloissa. Matojen peräpää on kuulemma se osa, joka loistaa pimeässä. Niiden elinikä on munasta aikuiseksi n. 10 kk, jonka jäkeen niistä kuoriutuu suuttomia kärpäsiä, jotka elävät n. kolme päivää ennen kuin kuolevat nälkään. Tuona aikana niiden tehtävä on yrittää lisääntyä. Eipä ole häävi elämä raukoilla.
Pimeä saapuu yllättäen jo kuuden jälkeen illalla. Tämän jälkeen onkin pilkkopimeää, koska katu- ja muita valoja ei pahemmin ole. Täälläkin tähtitaivas pääsee siis kunnolla oikeuksiinsa.
Vietimme Wellingtonissa väliyön ennen kuin jatkoimme matkaa lautalla eteläsaarelle. Lauttamatka kesti kolmisen tuntia ja saavuttuamme perille kello oli jo sen verran paljon, että päätimme yöpyä Pictonin pikkukaupungissa ja jatkaa matkaa aamulla kohti Golden Baytä ja Motuekaa.
Golden Bayssä olisimme halunneet käydä kiertelemässä Abel Tasmanin luonnonpuistossa sekä Torrent bayssä, mutta nämä toiveet eivät toteutuneet. Odottelimme kolme päivää, että kaatosade olisi loppunut ja olisimme päässeet patikoimaan, mutta siinä vaiheessa kun sääennuste lupasi vielä viikoksi sadetta päätimme luovuttaa ja lähteä etenemään etelää kohti. Tämän lisäksi olin onnistunut vielä saamaa mahataudin. Ehkä hanavesi ei olekaan etelässä enää meikäläisten bakteerisietokyvylle sopivaa? Pohjoisessa ei ollut mitään ongelmia tuon suhteen.
Neljän tunnin ajon jälkeen päädyimme Westport nimiseen paikkaan. Majapaikan löydyttyä suuntasimme turisti-infoon ja huomasimme, että ehdimme vielä käydä katsomassa lähellä olevan nähtävyyden Blowholen sekä pannukakkukivet.
Blowholen ”pärskähdys” tapahtuu aina vain tiettynä aikana nousuvettä. Infopisteissä ajat on laskettuna useiksi päiviksi etukäteen, jottei tarvitse itse arpoa oikeata aikaa. Olimme paikalla hyvissä ajoin ennen määrättyä hetkeä ja odottelimme kamerat kädessä muiden turistien kanssa. Vähän yli puoli kuusi pärskähdys tapahtui, mutta se ei ollut läheskään niin massiivinen kuin olimme kuvissa nähneet ja muiden kertomina kuulleet. Pärskähdystä odotellessa ilta olikin jo alkanut hämärtää, joten päätimme lähteä ajelemaan hotellille takasin. Pysähdyimme vielä pari kertaa tien varrella olevilla rannoilla ottamassa tyrskyistä kuvia ja ihmettelemässä jylhiä maisemia.
Kännykän nettiyhteys ei toiminut Westportissa lainkaan ja hotellistakin ostettavissa ollut yhteys toimi vain silloin kun sitä huvitti. Olemme selkeästi siirtyneet vieläkin syrjäisimmille seuduille.
Hmmm… Lentolipussa lukee ”this flight arrives two days after it departs”, vaikka lento kestää vain kymmenen tuntia. Eli nähtävästi olemme perillä 18. päivä, koska lähdemme 16. päivä? Hieman meni aikaa järkeillessä lennon kestoa ja aikavyöhykkeiden eroja, mutta tosiaan menetimme aikaharppauksessa kokonaan 17. päivän.
Saavuimme Aucklandin lentokentälle varhain aamulla. Olimme tutustuneet Honolulun lentokentällä saksalaiseen reppumatkaajaan ja suunnistimme hänen kanssaan bussilla kohti Aucklandin keskustaa. Hotellihuoneemme ei ollut vielä valmis, joten jätimme tavaramme säilytykseen ja lähdimme kiertelemään lähikatuja. Ulkona oli n. 14 °C, taivas oli pilvinen ja lopulta alkoi myös sataa vettä. Ensivaikutelma Uudesta-Seelannista oli melko samanlainen kuin Suomestakin: sateinen ja kolea.
Vietimme Aucklandissa viisi päivää kierrellen paikkoja suomalaisen ystävämme kanssa, joka oli kierrellyt Uutta-Seelantia jo 9 kk ja oli parin päivän päästä lähdössä maasta. Kävimme mm. Maungawhaun kraaterilla piknikillä, Sky Towerissa sekä erilaisilla ostoskaduilla. Auckland on Uuden-Seelannin suurin kaupunki 1 355 000 asukasmäärällään, koko maassa on asukkaita vain 4 miljoonaa. Maa on täynnä turisteja ja etenkin reppumatkailijoita, joten infopisteitä, kaduilla kulkevia oppaita sekä ilmaisia bussikuljetuksia löytyy joka nurkalta. Vaikka busseilla ja junalla pääsisikin kiertelemään sekä pohjois- että eteläsaarta päätimme vuokrata auton, jotta voimme kulkea omalla aikataulullamme minne haluamme. Meidät tuli autovuokraamoon hakemaan intialainen mies, joka saarnasi koko matkan raamatun ennustamasta maailmanlopusta ja kuinka se on lähellä, koska luonnonilmiöt ovat voimistuneet lähivuosina niin paljon. Vasemmanpuoleinen liikenne oli aiheuttanut pari unetonta yötä, mutta hyvin väärällä puolella ajamiseenkin näköjään tottui. Ja kuulemma täällä kiemuraisten vuoristoteiden ajaminen on kivempaa rallia, kuin tietokonepeleillä ajaminen on koskaan ollut.
Oli todella jännä tulla tänne. Ihan kuin olisi astunut peilikuvaan. Liikenne on väärällä puolella, ovet avautuvat ja lukkoja käännetään väärään suuntaan, vesi kiertää lavuaarissa väärin päin ja kuu on ihan hassusti.
Niin ja pitihän sitä ostaa opaskirja ”the Lord of the Rings location guidebook”. Jospa vaikka törmäisi hobitteihin matkalla. 🙂
Aamulla auto alle ja suunta kohti Karameaa sekä Opararan patikkapolkuja. Valitsimme Moria Gate Archille sekä Oparara Archille johtavat polut, jotka kumpikin oli n. kolmisen tuntia kestäviä lenkkejä. Olimme ainoat patikoijat sillä hetkellä, joten saimme kierrellä paikkoja ihan rauhassa. Matka taittui sammaleiden valloittamissa metsissä purojen kohisessa vieressä. Polkujen varrella oli pari isoa luolaa, joiden sisuksia pääsi tutkimaan tarkemmin. Lepakot lentelivät ja tunnelma oli muutenkin hämyisen jännittävä. Antaapa kuvien puhua puolestaan 🙂
