Tämä on näköjään jo muodostunut perinteeksi, että lentokentällä kirjottelee loppublogia. Phuketin kenttä on pienehkö ja normaalin lentokenttämäinen kompleksi, jossa ei pääse eksymään. Biisit täällä ei pauku ollenkaan ja putiikkejakin on suhteellisen vähän. Vähän jännitti laukkujen painot, mutta parilla kilolla jäätiin kokonaispainon alle, eli 58 kg painavat yhteensä. Tässä on kyllä taas perinteiset keinot käytössä, eli raskaimmat vaatteet päälle, takit kantoon ja käsilaukku täyteen romua. Vielä kertaakaan ei tällä reissulla ole käsimatkatavaroita muistaakseni punnittu. Ja ihan hyvä niin, sillä noissa kyllä kilorajat ylittyisivät kevyesti, koska niissä on läppärit ja kindlet ja laturit jne.
Thaimaa oli oikein kiva kokemus! Tänne pitää ehdottomasti päästä uudelleen Bangkokiin ja sitten noille pienemmille saarille. Olihan tuo Phuketkin ihan kiva, mutta ehkä liian turistoitunut omaan makuun. Ihmiset ovat jälleen kerran olleen oikein mukavia ja kyllä sitä tässä reissatessa on käsitys vahvistunut siitä, että ihmiset kohtelevat sinua siten miten itse kohtelet heitä. Niin uskomattomia törppöjä välillä näkee, että oikeen hävettää koko turistikunnan puolesta. Tänäkin aamuna, kun kävimme läheisessä pienessä kaupassa eräs suomalainen nainen tuli kysymään myyjältä moneltako viereinen kauppa aukeaa. Myyjä ei ensin ymmärtänyt kysymystä, josta nainen hermostui ja alkoi huutamaan rallienglannilla myyjälle kysymystä uudelleen. Lopulta, kun myyjä tajusi ja vastasi, ettei hän tiedä aukioloaikoja, nainen haukkui myyjän suomeksi ja lähti ovet paukkuen paikalta. Uskomatonta.
Olimme aikaisemminkin kuulleet, että thaimaalaiset eivät saa näyttää tunteitaan tai menettää kasvojaan julkisesti. Tämä tuli huomattua esimerkiksi, kun ravintolassa yritimme tilata ruokaa ja tarjoilija ei ymmärtänyt mitä tarkoitimme. Siinä hän kysyi tilauksen uudelleen ja sitten vain hymyillen poistui paikalta. Puolen tunnin odottelun jälkeen kysyimme toiselta tarjoilijalta, että onkohan meille tulossa mitään, niin hän sanoi, ettei meidän tilausta ole edes otettu vastaan. Samoin myös, jos kysyi neuvoa vastaantulijalta tai jopa hotellin aulasta, niin he neuvoivat aina jotain, vaikka heillä ei olisi ollut harmainta haisuakaan koko asiasta. Yleisesti täällä kyllä puhutaan englantia paljon paremmin kuin Vietnamissa.
Kuningas ja muutoinkin kansallishenki on täällä korkealle arvostettua. Kuninkaan kuvia on joka puolella ja hänestä ei saa rangaistuksen uhalla puhua pahaa. Bangkokissa meille kerrottiin, että siellä soi julkisilla paikoilla joka päivä klo 6 ja 20 kansallislaulu, jolloin kaikkien pitää pystähtyä ja istuvien nousta seisomaan. Jopa turistien. Itsekin pääsimme kokemaan moisen, kun menimme elokuviin vähän ennen kahdeksaa illalla ja ennen elokuvaa valkokankaalle pärähti pyörimään kansallislaulun säestämänä video, jossa kuningas oli pääroolissa. Kävi mielessä, että täällä ei tulisi kyseeseenkään skandaalihakuiset juorut mitä esim. Ruotsin kuninkaasta on vastikään laitettu liikkeelle tai miten yleensäkin julkkiksista useimmissa maissa halutaan kaivaa lokaa esille. Enpä kyllä nähnyt yhtäkään thaimaalaista juorulehteäkään, vaikka enpä niitä kyllä etsinytkään.
Ja seuraavaksi siis Pariisi! Olen tässä parin edellisen päivän aikana kaivellut 17 vuoden takaisia ranskan kielen opintoja muistin syövereistä. Saas nährä miten käy! Ymmärtääkö mua kukaan. Ainakin aion sitkeästi yrittää 😉
