Olimme varanneet veneretken Milford Soundeille keskiviikoksi sen enempiä sääennusteita tutkimatta. Retkipäivän aamuna satoikin sitten kaatamalla vettä. Lähdimme kuitenkin ajelemaan Te Anausta reilun kahden tunnin matkaa kohti Milfordia. Alkumatkasta vettä satoi niin rankasti, että vauhti piti hiljentää olemattomaksi nähdäkseen minne ajaa. Vuoristoja lähestyttäessa sateen määrä kuitenkin helpotti ja aloimme nähdä ympärillemme. Ja sitä näkyä onkin hankala sanoin kuvata! Tie kulki jyrkkien vuorenrinteiden keskellä kiemurrellen ja sade oli vapauttanut valehtelematta tuhansia röyppyäviä vesiputouksia laskeutumaan vuorten rinteitä. Ei siinä voinut kuin suu auki tuijottaa ympärillä avautuvia maisemia. Melkein joka mutkassa oli pakko pysäyttää auto ja ottaa valokuvia.
Niin kun esitteissäkin lukee, matka Milfordiin on itsessään jo nähtävyys. Harmittelimme, kun sään takia jäi matkan varrella olevat patikointireitit näkemättä. Matkan loppupuolella tie vie vuoren läpi reilun kilometrin matkan Homer-tunnelia pitkin. Pysähdyimme tunnelin päässä taas ottamaan valokuvia. Siinä parkissa seistessämme auton katolta alkoi kuulua kummallista kopinaa. Luulime ensin, että sade vaan piiskaa kattoa, kunnes Kea-papukaija kurkkasi etuikkunasta. Se tallusteli jokaisen ikkunan luo ja tarkasti pääsisikö sisään autoon. Lopulta se lensi vähän matkan päähän, jolloin aukaisimme ikkunan ottaaksemme kuvan, mutta lintu sen huomattuaan lähti suoraan lentämään avonaista ikkunaa kohti. Ehdimme juuri sulkea ikkunan, jolloin lintu päätti jäädä istumaan sivupeilin päälle ja katselemaan sisälle autoon. Siinä vähän aikaa istuttuaan se alkoi nokkimaan auton lasin tiivisteitä. Tässä vaiheessa päätimme lähteä matkaan, ennen kun se saisi enempää tuhoa aikaan. Ja kyllähän se siitä oli saanutkin kolme isoa palaa irti. Toivottavasti autovuokraamo ei jälkiä huomaa. Päästyämme perille Milfordiin oli alkanut sataa taas niin kaatamalla, ettei metriä edemmäs nähnyt, joten siirsimme matkamme perjantaille, jolloin oli luvattu parempaa säätä ja lähdimme ajelemaan takaisin Te Anauun.
Perjantaina paistoi aurinko ja matka taittui mukavasti. Kävimme menomatkalla katsastamassa Mirror lakesin ja The Chasm-polun, jonka varrella oli suuri putous. Vesiputouksia valui edelleen useita kymmeniä pitkin vuorten rinteitä, mutta ei lähellekään siinä määrin, kuin sateen aikana. Veneretki kesti parisen tuntia kulkien pari kilometriä korkeiden jyrkkäseinäisten vuorten välissä. Vesialue ei ollut kovin leveä, joten vuorten jylhyyden pääsi kokemaan todella läheltä. Näimme matkalla keltasilmäpingviinin ja hylkeitä paistattelemassa päivää sekä ajoimme vesiputouksen alta. Aurinko paistoi koko päivän, mikä oli onni, koska kuulemma Milfordissa sataa 280 päivää vuodessa. Delfiinejä emme taaskaan onnistuneet näkemään, mutta ehkäpä onnemme muuttuu senkin suhteen vielä jokin päivä.
