Trapped Under Ice

No, ei nyt sentään. Tässä on vain tullut kuunneltua Metallican Ride the Lightningia pari viikkoa putkeen ja tietenkin juuri kyseinen biisi soi päässä, kun lähdettiin patikoimaan Franz Josef Glacierin jäätikölle. Jäätikölle ei saa tehdä omatoimiretkiä, vaan sinne pääsee patikoimaan vain kokeneen oppaan seurassa. Emme oikein tienneet mitä odottaa reissulta, koska olimme vain nähneet pari kuvaa paikasta.

Aamulla kokoonnuimme retken järjestäjän toimistolle, josta saimme patikointikengät, niihin laitettavat jääpiikit sekä vedenkestävät housut ja takin lainaksi. Minusta todella tuntui, että olin lainavaatteissa, koska heidän pienin kokonsa oli minulle ihan liian iso. Takin hihat roikkuivat polvissa ja housujen lahkeet piti kääriä moneen kertaan. Heiltä sentäs löytyi yksi pari koon 35 kenkiä, joten ei tarvinnut käppäillä vielä liian isoissa kengissäkin. Matkasimme bussilla lähemmäs patikointipaikkaa, josta jatkoimme jalan ensin sädemetsän läpi ja siitä sitten jäätikölle. Aluksi jäätikkö oli pienten liuskakivien peittämää, joten emme tarvinneet kenkäpiikkejä. Jäätikkö on kahden vuoriston väliin kasautunut lumikertymä, joka ajan saatossa muuttuu jäätiköksi sateiden vaikutuksesta. Vuorten reunoilla oli kymmeniä erikokoisia vesiputouksia, joista korkeimmat aloittivat matkansa vuoren huipulta saakka.

Saavuttuamme paljaan jäätikön reunalle laitoimme piikit jalkaan ja lähdimme tarpomaan kohti jääpolkuja. Oppaamme, Mohawk Mike, kertoi, että vaikka reittejä onkin pyritty tekemään etukäteen, pitää ne joka kerta tarkistaa ennen niille menoa. Jää voi liikkua jopa neljäkin metriä päivän aikana, joten polut eivät ole pitkäikäisiä. Jää hohti kirkkaan sinisenä ja kiiltävänä ympärillämme näyttäen samalla todella kauniilta ja pelottavalta. Opas kulki edellä hakaten hakulla reittejä ja rappusia mitä pitkin pääsimme kävelemään helpommin. Välillä kävelimme kujia, jotka olivat noin seitsemän metristen jääseinämien välissä olevia 40 cm polkuja. Ei paljon passaa olla ahtaanpaikankammoinen tuolla liikkuessa. Opas otti välillä T:n mallisen rautaputken esiin ja hakkasi alla olevien polkujen jäätä testaten kantaako se. Jään alla on kuulemma joskus satoja metrejä syviä onkaloita ja jää voi pettää alta ihan yllättäen. Alueella on myös noin 1000 maanjäristystä vuosittain, joten nekin muokkaavat jäätikköä uuteen uskoon.

Viiden tunnin patikoinnin jälkeen olimme väsyneitä, mutta erittäin onnellisia jäätikön tallaajia. Mikäs sen täydellisempää pitkän päivän jälkeen, kun mennä kuumiin mineraalilähteisiin rentouttamaan lihaksia. Franz Josefin hot poolit ovat sademetsän keskellä olevia kuumia lähteitä, joissa pystyy istumaan ja rentoutumaan. Lähteistä on tehty siistejä altaita, muuten ympäristö on säilytetty koskemattomana puineen ja aluskasvillisuuksineen. Perfect!

Sammalmetsää ja luolia

Aamulla auto alle ja suunta kohti Karameaa sekä Opararan patikkapolkuja. Valitsimme Moria Gate Archille sekä Oparara Archille johtavat polut, jotka kumpikin oli n. kolmisen tuntia kestäviä lenkkejä. Olimme ainoat patikoijat sillä hetkellä, joten saimme kierrellä paikkoja ihan rauhassa. Matka taittui sammaleiden valloittamissa metsissä purojen kohisessa vieressä. Polkujen varrella oli pari isoa luolaa, joiden sisuksia pääsi tutkimaan tarkemmin. Lepakot lentelivät ja tunnelma oli muutenkin hämyisen jännittävä. Antaapa kuvien puhua puolestaan 🙂

Goblin-metsä ja tulivuori

Voi jessus, kaikenlaisissa paikoissa sitä tuleekin yövyttyä. Olimme varanneet halvimman majoituksen, minkä New Plymouthista löysimme (joka sekin kuitenkin maksoi 92 NZD). Majoitus osoittautui pieneksi mökiksi, joka oli suunnilleen saman kokoinen kuin leikkimökki, joka minulla oli lapsena. Tietenkään mökissä ei ollut juoksevaa vettä, sähköä eikä lämmitystä vessasta puhumattakaan. Ja kaiken lisäksi lakanoista joutui vielä maksamaan erikseen. Yö oli jäätävän kylmä, vaikka olimme laittaneet kaikki vähänkään lämpimät vaatteet päällemme. Onneksi tuolla ei tarvinnut yöpyä kuin yksi yö ja aamulla lähdimme heti kohti tulivuori Mount Egmontia ja sen patikointipolkuja.

Valitsimme reitiksemme Wilkies Pools Loop Trackin, joka oli kolmisen kilometriä pitkä, kilometrin korkeudelle nouseva reitti. Taustalla häämötti 2500 metriin nouseva lumen peittämä ja pilvien harsoama kraateri. Polku kulki läpi Goblin-metsän, jossa oli vanhoja sammalten ja jäkälien peitossa olevia puita sekä pieniä puroja. Metsä näytti lumotulta auringon säteiden päästessä pilkahtelemaan sen tiheän kasvuston läpi. Polun päässä oli näyttävä vesiputous. Vesi ei ollut korkealla, joten pääsimme hyppelemään putouksen kivillä ja kiipeämään sen seinämiä ylöspäin. Putouksen vesi oli kirkasta ja luultavammin juomakelpoista. Täällä kuulemma purojen vedet yleisesti ovat juomakelpoisia, jos toisin ei ole mainittu. On ihan kiva reissata, kun turistiaika ei ole vielä alkanut. Saa ihan itsekseen ja rauhassa kierrellä paikkoja eivätkä suuret turistimassat ole rikkomassa rauhaa.

Ja matka jatkuu kohti Wellingtonia 🙂

Pohjoissaaren kiertelyä ja kiiltomatoja

Tie - Cape Reinga - Northland - Uusi-SeelantiAamulla aikainen herätys, kamat kasaan ja auto kohti pohjoista. Ajoimme kiemuraisia sademetsien läpi kulkevia serpentiiniteitä Uuden-Seelannin pohjoisimpaan kärkeen Cape Reingaan, jossa kaksi merta yhdistyvät toisiinsa. Matkan varrella näkyi mahtavia maisemia ja suuria lampaiden ja lehmien laidunalueita. Metsissä havupuut elivät sulassa sovussa palmujen ja bambujen kanssa.

Toisin kuin Suomessa täällä metsässä voi olla yli 200 eri puulajia. Perille päästyämme patikoimme niemen kärjessä olevalle majakalle, josta avautui merelle upea näkymä. Meret todella yhdistyvät täällä! Tyynen valtameren ja Tasmaninmeren aallot löivät toisiaan vasten synnyttäen kunnon pärskeitä lopulta rantautuen kallioita vasten.

Ninety Mile Beach - Northland - Uusi-SeelantiPaluumatkalla kävimme ajelemassa Ninety Mile Beachilla. Täällä siis todellakin on hiekkaranta, jossa saa autolla ajaa hiekalla meren vieressä. Välillä aallot löivät rantaan niin lujaa, että vesi ylsi auton alle asti. Heh, hauskaa!

Matkalla näimme myös pellolla kolmiuloitteisena ”leijuvan” sateenkaaren pään. Voi mitkä värit! Valitettavasti kultaruukkua ei kuitenkaan näkynyt missään, muutenhan tätä reissua olisi voinut jatkaa loputtomiin 😉

Glow worm cave - Northland - Uusi-SeelantiOlemme käyneet myös veneretkellä kiertelemässä läheisiä saaristoja. Retkellä olisi ollut hyvä mahdollisuus nähdä delfiinejäkin, mutta juuri tuona päivänä ne olivat päättäneet pysyä piilossa. Veneilimme Hole in a Rockin läpi ja kävimme kahvilla pienen saaren rantakahvilassa.

Iltapäivällä kävimme tutustumassa Kawitin Glow Worm Cavesiin, joka on valomatojen kotina toimiva tippukiviluola. Kyseisenä päivänä oli hiljaista turistien suhteen, joten saimme yksityisen kierroksen luolan syvyyksiin. Opas johdatti meidät luolan keskivaiheelle ja sammutti lyhdystään valon. Luolan seinät olivat täynnä pieniä vihertäviä valopisteitä! Ihan kuin olisi katsellut tähtitaivasta sisätiloissa. Matojen peräpää on kuulemma se osa, joka loistaa pimeässä. Niiden elinikä on munasta aikuiseksi n. 10 kk, jonka jäkeen niistä kuoriutuu suuttomia kärpäsiä, jotka elävät n. kolme päivää ennen kuin kuolevat nälkään. Tuona aikana niiden tehtävä on yrittää lisääntyä. Eipä ole häävi elämä raukoilla.

Pimeä saapuu yllättäen jo kuuden jälkeen illalla. Tämän jälkeen onkin pilkkopimeää, koska katu- ja muita valoja ei pahemmin ole. Täälläkin tähtitaivas pääsee siis kunnolla oikeuksiinsa.

Ja eikun suunta kohti etelää ja uusia kokemuksia!