So long Saigon

Ja taas lentokentällä. Tällä kertaa suuntana Thaimaa, Bangkok. Alunperin oli tarkoitus kierrellä Vietnamissa enemmänkin, mutta matkaväsymys iski emmekä jaksaneet lähteä Mui Ne:ta pidemmälle seikkailemaan. Tulihan tässä kuitenkin nähtyä suurkaupungin syke ja pikkukaupungin rantaelämä, joten onhan siinäkin. Vietnamista yleisesti täytyy sanoa, että aivan ihana paikka! Ihmiset ovat ystävällisiä, ruoka hyvää ja ostokset halpoja.

Meikäläinen on tässä ollut shoppailematta seitsemän kuukautta, joten eilen sitten annoin itselle luvan ja lapasistahan se lähti 🙂 Kuuden kilon edestä tuli matkalaukkuun lisää tavaraa ja ei meinannut kiinni mennä. Piti ostaa oikein lisää kiloja laukkuun, onneksi Air Asialla se onnistuu kätevästi netin kautta. Muutenkin on kyllä hyvä lentoyhtiö. Vaikka minkälaisia lisäpalveluja on ostettavissa, lennon päivien siirrot onnistuu ja kaikki voi tehdä netin kautta. Tuossa vähän suunnittelimme tulevaakin ja ostimme 22.2. lennot Phuketista Pariisiin! Hetken mielijohteessa ja halpojen hintojen perässä tulee tämmöisiä älynväläyksiä. Vielä on asiasta ihan hyvä fiilis, mutta katsotaas, kun on aika jättää aurinkorannat, että miltä Ranskan kylmyys maistuu.

Mitäs kivaa sitä jäikään Vietnamista mieleen…hmmm…Mitä tuossa juttelimme paikallisten kanssa, niin täällä palkkataso on Indonesiaa korkeampi. Porukka tienaa semmoista 400 usan dollaria per kuukausi. Erehdyin kysymään eräältä tytöltä, että onko hän opiskelija (kun ei täällä ikää osaa arvioida) ja hän katsoi minua pitkään ja sanoi, että ei todellakaan hän on 28-vuotias. Minä siihen sitten kerroin, että itse olen 33 ja valmistuin toiseen ammattiin vasta alle vuosi sitten. Siitä sitten alkoi keskustelu, ettei Vietnamissa ole aikuisopiskelua ollenkaan tai ainakin se on erittäin hankalaa ja epätavallista. Yleisesti vietnamilaiset eivät osaa puhua englantia ja kommunikointi oli joskus todella turhauttavaa. Eli heti, kun löytyi joku joka enkkua osasi, niin piti tentata vähän näitä perusjuttuja. Alkoholin juonnille ikäraja on 18-vuotta, mutta käytännössä sitä ei valvota. Kuulemma, jos baareissa sinulla on erittää henkilöllisyystodistus, että olet täysi-ikäinen, niin saat juomista alennusta. Muuten sillä ei ole vaikutusta mihinkään suuntaan.

Toisin kuin Balilla, Vietnamissa tulee olla jokaisessa talossa talon numero ja osoite, mikä oli kyllä erittäin hyvä juttu. Suurkaupungissa eksyy muutenkin helposti, joten nyt pysyi suurinpiirtein kärryillä, että missä oltiin menossa. Sähkölinjat täällä ovat hurjia. Katujen päälle vedetyssä johtomeressä ei ole päätä eikä häntää, vaan sadat johdot on vaan kasattu yhteen pinoon. Aina, kun uusi johto tarvitaan, niin se vedetään koko matkalta uusiksi. Eipä huvittaisi olla sähkömies tuolla.

Kierrätystä täällä ei harrasteta minkäänlaista ja roskia heitellään kaduille ja mereen. Monet rannat olivat täynnä muoviroskaa ja sen takia täysin uimakelvottomia. Vietnamissa ei kuulemma saa pankkilainoja, joten jos haluaa esimerkiksi asunnon ostaa, niin siihen tulee säästää rahat. Näin nuoret parit joutuvat asumaan yleensä ensin jomman kumman vanhemmilla, ennen kuin voivat muuttaa omaan asuntoon.

Lentokentästä vielä. Aika jännä, että Balin lentokenttä oli paljon isompi, eläväisempi ja siellä oli paremmat ostosmahdollisuudet kuin Saigonissa. Täällä ei soi musiikkikaan, mutta onneksi perinteeksi tulleen puolen kilon m&m-pussin sai sentäs ostettua. 🙂 Ja nyt koneeseen!

*Video:vietnam

Rantaparatiisi nimeltään Mui Ne

Kuuden tunnin kuuden euron “ilmastoidun” bussimatkan jälkeen saavuimme rannikkokaupunkiin nimeltään Mui Ne. Täällä ei passaa aikataulujen varaan suunnitella mitään, sillä näköjään kesken matkan kuski voi pysähtyä tunniksikin kahvittelemaan ja turisemaan sukulaistensa kanssa jättäen bussillisen turisteja ihmettelemään tulikuumaan autoon. Jos jotain tällä reissulla on oppinut, niin se on kyllä kärsivällisyys. Alkumatkasta tuommoinen olis ottanut vihaksi oikein kunnolla, mutta nyt sitä vaan tuli tuumailtua, että tässä sitä sitten istutaan eikä muuta voida 🙂

Mui Ne oli kiva pikkuinen turistien valtaama rantakaupunki. Majailimme Pandanus hotel & Spa -nimisessä resortissa, joka aluksi tuntui, ettei se täydellisine palveluineen ole meidän paikka ollenkaan, mutta äkkiä olemiseen näköjään tottui. Tässä on seitsemän kuukautta menty tukka putkella nähtävyyksiä katsomassa, joten kahdentoista päivän oleminen tuntui oikein mukavalta. Tuota paikkaa voi todella suositella kaikille, jotka haluavat rauhallisen ja rentouttavan rantaloman. Kaikki tarvittava löytyi resortin sisältä, eikä sieltä olis tarvinnut poistua ollenkaan. Ja siellä pysyttelimmekin muuten, paitsi yhtenä päivänä kävimme katsastamassa läheiset hiekkadyynit. Ja päästiinpä sitä kokeilemaan hiekalla pulkkamäkeilyäkin!

Oikeastaan Saigoniin tulon jälkeen on reissufiilis ollut tasaiseen laskussa. Paikkaa ei voi missään nimessä syyttää, sillä Vietnam on mitä ihanteellisin lomapaikka halpoine hintoineen ja ystävällisine ihmisineen. Täältä pitäisi tulla monen asiakaspalvelualalla olevan hakemaan mallia. Sitä huomaa itsestääkin, että on paljon ystävällisempi ja huomaavaisempi näissä maissa, missä itseäkin kohdellaan hyvin. Tietty täältä löytyy noita perus taksihuijareita sun muita, jotka yrittävät huijata rahat, mutta yleinen fiilis on todella rento ja mukava. Tässä sitä ollaan pohdittu tulevaa ja muutettiinpa Thaimaaseen siirtymistäkin viikolla eteenpäin. Koti-ikävä siis iski seitsemän kuukauden reissauksen jälkeen ja iskikin rajusti. Otamma nyt päivän kerrallaan ja fiilistelemme mitä tässä tapahtuu. Mui Ne:n jälkeen ollaan vielä viisi päivää Saigonissa ennen Bangkokiin siirtymistä.

Niin ja nuo lohikäärmebilekuvat ovat uuden vuoden bileistä. Jäniksenvuosi vaihtui lohikäärmeenvuodeksi. 😉

Suhailua Saigonissa

Viuh ja vauh vaan taas, kun skootterit painelevat autojen kanssa ohi. Jos Balilla ei meinannut uskaltaa tietä ylittää, niin täällä se vasta pelottavaa onkin. Tiet voivat olla kahdeksankaistaisia ja skoottereita autojen seassa kymmeniä vierekkäin. Paras neuvo tien ylitykseen on, että sen verran katsoo ettei busseja ole tulossa ja lähtee vain tasaiseen tahtiin kävelemään eteenpäin. Missään nimessä ei saa pysähtyä saati peruuttaa. Jos joku paikallinen sattuu olemaan samaan aikaan ylittämässä tietä, niin vanaan vaan ja mukana yli. Pari onnettomuutta ehdimme nähdä, jossa skootterit olivat kolaroineet. Täällä kun ei liikennevaloja ole tapana paljon noudatella. Ja eipä niitä kyllä paljon olekaan.

Ho Chi Minh City, entinen Saigon, on yli seitsemän miljoonan asukkaan suurkaupunki. Kaupunki on jaettu eri osiin, districteihin, joita on parisenkymmentä. District 1:llä on liikekeskus kalliine liikkeineen ja hienoine kahviloineen. Sieltä toisaalta löytyy myös backbackereiden halpojen motellien alue sekä useita räätäliliikkeitä ja ostospaikkoja. Itse majailemme district 3:lla Victory Hotel Saigonissa, joka on hinta-laatu -suhteeltaan oikein hyvä majapaikka.

Saigonissa on paljon nähtävää ja koettavaa. Täällä on erilaisia museoita, puutarhoja, eläinpuisto ja kaikkea muuta turistikivaa. Meillä oli huono tuuri ja olimme kipeinä melkein koko ajan, joten kävimme vain käppäilemässä puistoissa, War museossa ja vähän ostoksilla. Ostosten hinnoista joutuu tinkimään, mutta senhän opimme jo Balilla. Hyvää ruokaa saa parilla eurolla. Taksimatkatkin ovat edullisia, vaikka täällä pimeitä takseja onkin pilvin pimein. Tunnetut mittarilliset taksifirmatkin tuppaavat ajamaan kiertoteiden kautta, jolloin mittariin ehtii kertyä isommat lukemat.

Kieltä on opittu perus kiitosten ja ole hyvien verran. Kielen oppiminen on täällä suhteellisen hankalaa, koska intonaatioita on paljon ja sama sana eri intonaatiolla voi tarkoittaa ihan eri asiaa.

Meillä oli myös ilo päästä seuraamaan paikallisia perinteisiä häitä! Aamulla oli temppelissä tulevan avioparin siunaustilaisuus, jonka suorittivat paikalliset munkit. Tilaisuus oli pieni ja siihen osallistui vain lähiperhe. Avioparilla ja vierailla oli päällään pitkät kaapumaiset mekot ja kaikki olivat avojaloin.  Serenomiassa vaihdettiin länsimaisten sormusten sijaan puiset rannekorut symboloimaan liittoa. Siunauksen jälkeen aviopari lähti perheineen levähtämään ja valmistelemaan iltatilaisuutta, johon tuli enemmän vieraita. Vietnamilaiset häät ovat yleensä suuria, yleensä n. 300 vieraan tilaisuuksia, mutta nämä missä olimme olivat 30 vieraan häät.

Iltatilaisuuteen morsian oli vaihtanut perinteisen valkoisen mekon päälleen. Juhlaillallinen koostui seitsemästä ruokalajista ja perinteisestä hääkakusta. Paikalliset juovat paljon olutta, joten sitäkin oli tarjolla runsain mitoin. Kaikki olivat  iloisella tuulella ja oikein ystävällisiä. Tavaralahjoja täällä ei hääparille perinteisesti anneta, vaan kaikki tuovat kuoressa rahalahjan.

Tästä matka jatkuu puolikuntoisena kohti Mui Nea, mutta pitää tämä Saigon tulla vielä sen jälkeen tsekkaamaan uudemman kerran. Jäi sen verran kaivelemaan hampaankoloon näkemättömät mestat.

Voihan Vietnamin viisumi!

Ei ole helppoa ei. Kaiken piti olla ok viisumien suhteen. Olimme saaneet ohjeet, että Vietnamin visa on arrivalia varten meillä tulee olla kaksi 4 x 6 cm passikuvaa kummastakin ja 50 USD viisumimaksua varten. That’s it! Tällä viisumilla saisimme oleilla paikan päällä 30 päivää. Vaan eipäs ihan näin mennytkään.

Ensimmäinen vihje asiasta oli tuo, ettei meitä meinattu päästää Balilta koneeseen, koska meiltä puuttui tietynlainen lupalappu. Noh, puolen tunnin vakuuttelin jälkeen meidät päästettiin kuitenkin koneeseen. Vietnamin päässä viisumihakemuskopilla oleva kaoottinen ihmispaljous aiheutti hieman hämmennystä, etenkin kun Indonesian päässä kaikki oli sujunut rauhallisesti  ja parissa minuutissa. Ehkä olisi tässä vaiheessa hyvä valottaa, mitä visa on arrival tarkoittaa Indonesiassa (tai ainakin Balilla). Astut koneesta ulos -> menet viisumijonoon -> annat virkailijalle 25 USD per viisumihakemus ja passin -> virkailija antaa viisumin. Kaikkeen tähän kului jonotuksineen aikaa noin viisi minuuttia.

Mutta Vietnamiin (Saigoniin) takaisin siis… Viisumihakemuksia käsittelee yksi koppi, jossa oli kaksi virkailijaa. Selkeitä jonoja ei ollut ja kukaan ei näyttänyt tietävän mitä piti tehdä. Ympärillä pyörivät virkailijat eivät puhuneet englantia, joten he eivät sen kummemmin osanneet opastaa. Menimmä siis jonoon seisomaan ja päätimme katsoa mitä tapahtuu. Vuoromme tultua löimme kuvat ja rahat tiskiin ja virkailija vain tuijotti meitä. Lopulta hän näytti erilaisia kaavakkeita ja tajusimme, että meidän tulee jotain lappuja täytellä. Otimme laput, täytimme ne ja menimme uudestaan jonoon. Siinä vierähti taas aikaa ja lopulta olimme taas luukulla. Annoimme virkailijalle laput, kuvat ja rahat ja taas hän katseli meitä ja alkoi hokemaan “paper”, “paper” äkäisellä äänellä. Eihän me tajuttu mitä hän tarkoitti ja osoittelimme vain hakemuspapereita, jotka olimme juuri täyttäneet. Lopulta hän hermostui ja sen enempiä selittelemättä vain otti seuraavan jonossa luukulleen, eikä enään suostunut puhumaan meille mitään.

Kysäisimme sitten muilta odottelijoilta, että mitähän meiltä puuttuu, niin kävi ilmi, että meillä olisi kuitenkin kaikesta huolimatta pitänyt olla joku ennakkoon haettu lupalappu mukana. Kuulemma kaikilla rajanylityspaikoilla sitä ei tarvita, mutta Saigonissa kylläkin. Okei. Eli suomalaisina meillä on oikeus olla maassa 15 päivää ilman viisumia JOS meillä on tuon 15 päivän päähän ostettuna lippu pois maasta. Kyllähän meillä on lippu pois maasta, mutta vasta 4.2.

Eipäs siinä. Päätimme kuitenkin jättää tuon viisumiasian sikseen ja mennä pokkana passintarkastukseen ja katsoa miten siinä käy. Annoimme virkailijalle passit ja nuori virkailija kyseli kauanko aiomme olla maassa. Kerroimme hänelle tilanteen ja sanoimme, että liput on hankittuna, mutta vasta 4.2. Hän siinä hetken mietti ja pyöritteli passeja ja lopulta sanoi, että päästää meidät läpi, jos lupaamme poistua maasta 15 päivän jälkeen tai hankkia viisumin paikan päältä. Hän antoi vielä osoitteen, josta voimme viisumin käydä anomassa. Hyvähyvä!

Seuraavana päivänä aloin selvittelemään viisumiasioita lisää ja juttelin sekä paikallisten että turistien kanssa asiasta. Kaikki olivat sitä mieltä, ettei itse kannata mennä Immigration Officeen asioimaan, vaan kannattaa laittaa matkatoimisto asialle. Kuulemma virkailijat ovat niin korruptoituneita, että heille joutuu maksamaan “käsittelyrahaa” monesti useita satoja dollareita, ennen kuin ottavat hakemuksen käsiteltäväksi. Päätimme siis hoitaa asian matkatoimiston kautta, joissa hinnat näyttivät olevan samoja, 65 dollaria per hakemus. Yleensä käsittelyaika on viisi arkipäivää, mutta uuden vuoden pyhien takia saamme viisumimme vasta 10.1., joten joudumme hengailemaan Saigonissa siihen asti. Tässä sitä nyt sormet ristissä odottellaan, että saadaan passit viisumeineen takaisin!

Visa on arrival on Vietnamin kohdalla näköjään sitten vähän harhaan johtava käsite. Eikä meillä vieläkään ole hajua kuinka lupalapun olisi voinut hankkia netin kautta. Vai olisiko edes voinut.

Mutta eipä tässä. HipHei! Pientä jännitystä arkeen 🙂