Bai Bai Bali

*Video:bali - indonesia

Oolrait! Taas kuukausi vierähti, ettei edes tajuta ehtinyt. Tässä sitä taas istutaan lentokentällä ja odotellaan aikavyöhykkeen vaihtumista. Torakat juoksee lattialla ja kauppojen suitsukkeet tunkeutuvat nokkaan. Edellisellä kerralla Sydneyn kentällä kuului joululauluja, täällä soi indonesialainen tilulilu-musiikki. Vähän saatiin tuossa äsken jännitystä elämään, kun check inniä tehdessä virkailija ei meinannut päästää meitä koneeseen, koska meillä ei ole viisumia Vietnamiin hankittuna. Selitimme, että olemme oikeutettuja visa on arrivalliin, mutta eivät meinanneet uskoa. Puolen tunnin väittelyn jälkeen virkailija soitti jonnekin ja lupa myönnettiin. Ja tässä sitä nyt taas istutaan: matkalla Kuala Lumpurin kautta Saigoniin!

Kuten tässä aikaisemminkin on jo tullut mainittua Indonesiaan tuli oli aluksi pienehkö shokki. Kumpikaan ei ole aikaisemmin Aasiassa matkannut, joten liikenne tuntui aluksi ihan mahdottomalta. Skoottereita vilisi edes takaisin ja yhden skootterin kyydissä oli usein koko perhe: kaksi lasta ja kaksi aikuista – kaikki ilman kypäriä tietty. Tinkimiskulttuuriin oli myös hankala päästä sisään, kun ei millään jaksaisi joka ikinen kerta alkaa hinnasta vääntämään, mutta maassa maan tavalla, niinhän se menee. Täällä käytetään lapsia paljon myyjinä ja he ovatkin opetelleet oikein surkeita ilmeitä ja kulkevat resuissa vaatteissa, että turistit heltyisivät. Poliisit pysäyttelivät ulkomaalaisten ajamia skoottereita ja heille piti antaa rahaa, että pääsi jatkamaan matkaa. Yleensä summa pyöri semmoisessa parissa eurossa, mutta kuulimme yhdeltä australialaiselta, että häneltä oli yritetty saada jopa 100 dollaria.

Balilla on paljon kulkukoiria ja kissoja, jotka levittävät vesikahua. Taudin leviämisen ehkäisemisseksi valtio maksaa lemmikkikoirien tarkastuksen rabieksen varalta kolmen kuukauden välein.

Balilaisen myyjän palkka on kuussa noin 60 euroa ja työaika 8-21 paikallisen pomon alaisuudessa. Australialaiset omistavat Balilla paljon putiikkeja, jolloin myyjän palkka on hiukka parempi, n. 100 euroa, ja työaika joko 8-16 tai 16-21. Ruoka ja bensa ovat halpaa:  aterian saa eurolla ja bensa maksaa 40 senttiä litra. Lehmän saa ostettua semmoisella 300 eurolla.

Indonesian kielessä on paljon samoja sanoja kuin suomen kielessäkin ja lausunta on samalainen, eli lausutaan kuten kirjoitetaan. Esimerkiksi optikkoliikkeen ovessa luki “lihat” eli nähdä, erään kahvilan nimi oli “Moka” eli mokkakahvi. Eräs tapaus kiinnitti huimion, kun pieni tyttö juoksi kadulla ja huusi “seksi, seksi, seksi”! Myöhemmin saimme selville, että se tarkoittaa “katsokaa”. Eräs muslimiperhe taas puhui ruokakaupassa jatkuvasti perseestä, joka tietty osui myös saman tien suomalaisen korvaan. Perse tarkoittaa prosenttia, joten puhuivat varmaan alennuksista. Nimissäkin löytyi yhtäläisyyksiä sillä esim. kuskimme Nyomanin veljen nimi oli “Ketut”. 🙂

Nyt päästääkin jo koneeseen, hiphei!

Vesiurheilua, whihiiiii!!!

Kuinkas ollakaan, Jammerin lapsuudenkaveri on asettunut Balille asumaan ja sattuu vielä olemaan sukellusopettaja, joten Nusa Lembonganin korallimeri, täältä tullaan!

Meille oli taas kätevästi järjestetty kyyti villalta satamaan, josta Bali Hai Cruises vei meidät Nusa Lembonganin saarelle. Matkalle oli järjestetty ohjelmaa bändin ja tarjoilun muodossa, joten tunteroinen paatissa kului nopeaa. Määränpäässä meitä odotti rannan tuntumaan rakennettu lautta, jossa oli järjestetty erilaista vesiurheilutoimintaa. Retken hintaan kuuluivat snorklaus, banaaniajelu, kiertely lasipohjaveneellä sekä lounas upealla hiekkarannalla. Lisähinnasta sai käydä sukeltamassa ja liitovarjoilemassa.

Jammeri lähti kamunsa kanssa heti tutustumaan sukelluksen mualimaan ja meikäläinen jäi pinnalle snorklailemaan. Vedenalaiset maisemat olivat kyllä upeita! Kaloja ja koralleja riitti ihaltavaksi ja pällisteltäväksi. Lopulta oli pakko nousta vedestä ylös, kun tuntui, että selkä kärventyy. Olin snorklaillut melkein tunnin ja pojat olivat vieläkin pinnan alla, joten päätin ottaa iisisti ja katsella ihmisten touhuja rantatuolista käsin. Viimein pojatkin pääsivät takaisin pinnalle ja suunnistimmekin suoraan veneelle, joka vei meidät rannalla syömään. Ruoan jälkeen paistattelimme päivää valkoisella hiekkarannalla katsellen ulapalle. Aaaaah mikä rauha.

Siinä jonkin aikaa sulateltua palasimme lautalle ja päätimme testata liitovarjoilua. Pikkasen pisti jännittämään, mutta on tätä niin kauan ajatellut, että pakkohan se oli vaan mennä ja kokeilla. Ja huikea kokemus olikin! Alkujännitys lakkasi saman tien, kun varjo nousi ilmaan ja sen jälkeen sitä vain ihastelikin mahtavia maisemia.

Varjoilusta rantauduttua aikaa oli vielä sen verran, että ehdimme käydä veneellä vedettävän banaanin kyydissä sekä ihailemassa vedenpohjaa vielä lasipohjaveneenkin vinkkelistä. Näimme korallien seassa “kalojen puhdistusaseman”, johon kalat tulevat puhdistautumaan. Puhdistusasemalla niitä odottavat erilaiset puhdistajakatkaravut sun muut ötökät, jotka tekevät kaloista taas edustuskelpoisia. Kuulemma jos puhdistusasemalla sukeltaessa avaa suunsa, katkaravut tulevat puhdistamaan hampaat. Tai jos ojentaa käden, niin ne puhdistavat kynnet 😀

Nopeaa meni taas päivä ja kivaa oli!

*Video:bali - sukellus

Pyhää vettä ja eurolla mansikoita

Taas uutta reissua putkeen. Luottokuski haki meidät aamulla ja otimme suunnan pohjoissaarta kohti. Aamu oli alkanut rankkasateen merkeissä ja olimme sormet ristissä, ettei koko päivää sataisi. Pitkään jatkunut sade oli jo ehtinyt nousta korkealle, ojat olivat tulvineet yli ja vesi oli vallannut joidenkin liikkeiden lattiat. Autotiellä ajavien skoottereiden matka näytti taittuvan vaivalloisesti, joka aiheutti suuria ruuhkia teille.

Pohjoista kohti ajettaessa ilma alkoi kuitenkin selkenemään ja kun pääsimme Beguliin asti rankkasade oli muuttunut tihkusateeksi. Begulissa on Tree Top -niminen aktiviteettipuisto, jossa voi kiipeillä puissa ja leikkiä Tarzania. Siellä on myös suuria piknik alueita, joissa perheet kokoontuvat viettämään aikaa yhdessä. Lähellä puistoa on Pura Ulun Dalu -temppeli puistoalueineen, jossa oli kiva käppäillä ja nauttia raikkaasta sadesäästä. Edellisenä päivänä oli niin kuuma, että pieni viileys oli erittäin tervetullutta.

Temppeliltä matka jatkui kohti GitGit-vesiputouksia. Opas vei meidät paikan päälle ja kertoi matkan varrella näkyvistä kasveista ja eläimistä. Vesiputouksiin pääsi halutessaan uimaankin ja Jammerihan tietty meni. Putoukselle johtavan polun varrella oli, ylläri ylläri, kaupustelijoita ja lähinnä lapsi sellaisia. Nuorin kauppamies taisi olla kolmen kieppeillä ja selkesti he tietävät mistä narusta vetää, koska osaavat ottaa oikein surkean ilmeen päälle ja hokevat “pliis”. Ja auta armias, jos satut yhdeltä ostamaan, niin muut ryntäävät paikalle ja ottavat saman surkean ilmeen, joten sitten on pakko ostaa kaikilta. Parempi, kun ei kanna rahaa ollenkaan mukana, niin ei joudu kiusaukseen.

Matka putouksilta jatkui Banjarin Holy Hot Spings -uimalaan. Meillä ei ollut harmainta haisuakaan, mikä meitä oli vastassa, mutta kuskin ehdotuksesta päätettiin kokeilla tuotakin. Sisäänpääsylippu maksoi 5000 rupiaa, eli semmoiset 40 senttiä per pää. Lähteille pääsi metsän keskellä kiemurtelevaa polkua. Paikan päällä meitä odotti kolme erikokoista allasta ja liuta paikallisia, jotka olivat siellä puhdistautumassa. Onneksi siellä oli pukukopit, joissa pystyi vaihtamaan uikkarit päälle ja siitä pulahtamaa altaaseen. Ensireaktio oli ällötys. Pohja oli limainen, vesi vihreää ja ihoon tarttui vedestä oranssia mömmöä. yhhyyhh. Siinä sitä kuitenkin sitten uitiin ja käytiin hieromassa niskoja lohikäärmeen päästä tulevassa vesivirrassa. Altaan reunalla oli onneksi suihku, jossa pääsi pesemään oranssit mömmöt lopuksi iholta pois.

Aurinko alkoi jo laskea, kun pääsimme lähtemään etelää kohti. Pysähdyimme matkalla vielä paikallisella torilla, jossa myytiin vihanneksia ja hedelmiä. Iso laatikollinen mansikoita maksoi 15 000 rupiaa eli semmoiset 1.30 euroa. Halvalla saa, kun on paikallinen mukana. Muuten olisi taas turistia vedätetty. 🙂

Kilppareita, biitsiä ja tulitanssia!

Kuuma, kostea ja hikinen päivä taas tiedossa. Kuski haki meidät aamulla Villalta ja lähdimme ajelemaan kohti kipikonnasaarta ja etelän rantoja. Matkalla pysähdyimme postittamassa joulupaketit Suomeen. Posti oli pieni avoseinäinen koppero, joka oli täynnä käytettyjä pahvilaatikoita ja kuplamuovia. Sisällä hääri kaksi paikallista hampaatonta miestä valmiina palvelemaan asiakkaita. Selitimme tankeroenglanilla, että haluamme kyseiset tavarat kolmeen eri pakettiin ja annoimme lapun mihin osoitteisiin ne tulisi lähettää. Elekielellä mentiin, sillä eivät he paljoa osanneet englannilla kommunikoida.

Postin seinällä oli erivärisin maalein maalattu kartta, joka näytti vähän vääristyneeltä. Suomi oli maalattu vaaleanpunaisella ja jos karttaan oli uskominen, sinne ei posti edes kulkenut. Toinen miehistä kääri tavarat kuplamuoviin ja paketoi ne vanhoihin pahvilaatikoihin toisen kirjoittaessa…hmmmm…kai ne oli pakettikortteja. Hinnaksi kolmen paketin lähettämiselle tuli 63 euroa ja pitihän heidän vetää välistä vielä erillinen “paketointihinta”. Ei mitään hajua saimmeko postin lähtemään lentopostina, kuten halusimme, vai menevätkö ne laivalla. Nähtäväksi jää. Touhusta jäi taas vaihteeksi tunne, että taas turistia vedätettiin.

Matka jatkui kaverin hotellille, josta noukimme hänet kyytiin ja siitä sitten Turtle Islandille. Vuokrasimme lasipohjaveneen, joka vei meidät saarelle katselemaan kilppareita ja muita elukoita. Vesi ei ollut kovinkaan syvää, joten veneen pohjasta näki selkeästi kaloja, meritähtiä ja koralleja. Saarella meillä oli opastettu kierros merikilpikonnien maailmaan. Oli siellä muitakin elukoita ja tietty normaaliin tapaan kaikkien kassa pääsi halutessa kuvaan.

Seuraavaksi kuski vei meidät Padang Padang -nimiselle suojaiselle hiekkarannalle, jossa ei paljon ihmisiä näkynyt. Tietty siellä oli ne pakolliset kauppiaat, mutta olemme jo oppineet, että jos heihin ei kiinnitä mitään huomiota, niin aika nopeaa he tajuavat ettei meitä kiinnosta. Jotakin ne aina kiroilevat paikallisella kielellä paikalta poistuessa, mutta mitäs siitä. Vesi oli lämmintä ja rannalla tulikin viihdyttyä useampi tunti.

Rannalta matka jatkui Uluwatun temppelille, jossa ehdimme pyörähtää pikaisesti ennen tulitanssin alkamista. Apinat olivat vallanneet tämänkin temppelin, täällä ne olivat vain paljon ovelampia kuin Ubudissa. Sen 15 minuuttisen aikana mitä siellä ehdimme pyöriä näimme apinoiden varastavan kahdet silmälasit, kolmet flip flopit (kyllä, jalasta), yhden lakin ja pari vesipulloa. Esineen varastettuaan ne odottelivat hetken ja katsoivat henkilöä, jolta olivat varastaneet, että antaako henkilö tänne vaihtokaupaksi ruokaa. Jos vaihtokauppoja ei tullut, apina piti esineen itsellään ja vei sen jonnekin ihmisen ulottumattomiin. Paikalliset oppaat ovat näköjään kuitenkin aika hakoja käsittelemään noita elukoita ja osaavat toimia nopeasti, jos näkevät apinan varastavan jotain.

Tulitanssia varten kokoonnuttiin amfiteatterimaiseen katsomoon. Ennen esitystä meille jaettiin paperit, joissa oli kerrottu esityksen tarina. Esityksessä ei ollut soittimia, vaan musiikki syntyi 50 miehen imitoidessa soittimia eri äänin. Tarinassa hyvä sekä paha taistelivat keskenään apinoiden muodossa ja tanssitytöt kertoivat tanssillaan tapahtumien etenemisestä. Aurinko laski taivaanrannan taa esityksen aikana tuoden shouhun oman efektinsä. Olipa ainakin erilainen teatterikokemus!

Elefanttiajelu ja äititemppeli

Lähdimme aamulla puoli kahdeksan aikaan ajelemaan itää kohti. Ensimmäinen pysähdys oli elefanttisafarin merkeissä. Halusin välttämättä päästä kokemaan miltä matkaaminen elefantin selässä tuntuu, vaikkei se halpaa lystiä ollutkaan: puolen tunnin ajelu maksoi kahdelta 100 euroa sisältäen lounaan. Paikalla oli seitsemän elefanttia, joilla jokaisella on oma hoitajansa. Hoitaja on ollut saman elefantin kanssa vuosia ja myös kouluttanut sen itse. Elefantti on kuulemma valmis koulutettavaksi viiden vuoden isässä ja koulutukseen menee aikaan noin seitsemän vuotta. Balilla ei ole elefantteja, joten suurin osa tulee kouluttajansa kanssa Sumatralta.

Nousimme fantin, Endron, selkään korokkeelta ja voi jessus, että se oli korkea! Endro töräytteli välillä kärsällään ja lähti tallustamaan eteenpäin. Kyyti huojui puolelta toiselle ja jouduin puristamaan tuolin kaiteesta, että pysyin kyydissä. Matkasimme metsäpolkua pitkin vuorta ylös, joka päässä pysähdyimme ruokkimaan Endron. Elefantit tekevät kuulemma töitä kuusi päivää viikossa ja levähtävät seitsemännen. Elefanttisafarin omistaja ruokkii elefantit ja maksaa hoitajille palkkaa sen mukaan, mitä heillä on asiakkaita. Fantit pestään päivittäin ja ne vaikuttivat oikein hyväkuntoisilta.

Kierroksen lopuksi saimme vielä kyydin vesialtaan läpi ja lopussa Endro nousi etujaloille korokkeen varaan sekä istui alas. Elefanttiajelun jälkeen saimme vielä paijata orankia. Aika siisti kokemus!

Matka jatkui ruokailun jälkeen Besakih-temppelille, jota myös äititemppeliksi kutsutaan. Tänään on täysikuu, joten temppeli oli täynnä hinduja ja erilaisia seremonioita. Temppeli on menettänyt suosiotaan turistien keskuudessa ja en kyllä ihmettele miksi. Vaikka itse temppeli olikin hieno nähtävyys, paikalliset kauppiaat ja kaiken maailman rahankerjääjät ovat pilanneet paikan. Sisäänpääsymaksu temppeliin oli vaivaiset pari euroa, mutta sitten piti palkata opas, josta yritettiin veloittaa ensin 50 euroa. Sanoimme, ettei meillä ole tuollaisia summia mukana ja lopulta hinnaksi muodostui 20 euroa, joka oli sekin ihan liikaa. Sitten piti vielä erikseen maksaa sarongin vuokrasta ja antaa tippiä oppaalle. Tämän lisäksi paikka oli täynnä kauppiaita, jotka yrittivät pakkomyydä mitä milloinkin. Rasittavaa.

Seuraavaksi matka jatkui Kertha Gosan -temppelille, joka oli ihanan pieni ja rauhallinen paikka. Sisäänpääsy oli euron verran ja sarongin sai ilmaiseksi lainaan. Temppeli oli oikein kaunis ja pääalttari oli rakennettu altaan keskelle. Siellä oli myös pieni museo, jossa pääsi tutustumaan paikan historiaan.

Kuskimme halusi näyttää meille synnyinkotinsa, joka oli matkan varrella ja piipahdimmekin siellä mutkan. Koti oli betoniaidan sisään rakennettu usean talon kompleksi, jossa oli oma iso temppeli keskellä kaikkea. Kuulemma hinduilla on aina temppeli kodissaan, joko iso tai pieni. Temppelin ympärillä olevissa mökeissä sitten asutaan ja elellään.

Taivas alko täytyttyä uhkaavasti tummista pilvistä, mutta päätimme vielä käydä katsastamassa veteen rakennetun temppelin Tanah Lotin. Paikalle päästyämme taivas repesi, joten vierailu jäi melko lyhyeksi. Nyt on kuitenkin temppeleitä nähty jokaiseen lähtöön, joten nyt voi keskittyä johonkin muuhun. Huomenna rannalle, jos sää vain sallii 🙂