Củ Chi tunnelit

Päivä alkoi kivasti kun treffattiin poikien kanssa tarkoituksena lähteä tutkimaan Củ Chi tunneleita. Hyppäsimme aamulla paikallisbussiin ja lähdimme köröttelemään keskimäärin 20 kilometrin tuntivaihtua kohti määränpäätä. Istuin vanhan miehen vieressä joka tarjosi hedelmän joka näytti vähän mandariinilta mutta sisälsi jotain aivan muuta. Bussissa matkustavat nojailivat lähimpään henkilöön ilman vaivaantuneisuuden tunnetta johon tottui alun ihmettelyn jälkeen aika nopeasti.

Củ Chi tunnelithan olivat isossa roolissa sodan aikaan ympäri Vietnamia. Ne toimivat sotilaiden lepopaikkoina, jonka lisäksi niitä käytettiin siirtymisessä sekä ammus- ja ruokavarastoina. Tunneleista löytyi jopa sairaalat ja asuintilat, mutta elo niissä ei ollut kovinkaan kaksista ja malaria ja muut taudit vaivasivat niiden asukkeja.

Pelkästään Củ Chissä tunneleita on kaivettu hurjat 121 kilometria, jotka toimivat nykypäivänä turistien nähtävyytenä. Paikan päälle pudotettiin sodan aikana 500 000 tonnia pommeja, mutta kolmeen eri tasoon kaivetut tunnelit pysyivät pääosin vahingoittamattomina.

Tunnelit olivat täynnä erilaisia ansoja pommeista kuoppiin, joissa oli bambuista yms. veistettyjä piikkejä. Ansoja löytyi lähes joka nurkasta, joten tunneleiden tutkimista varten Vietnamilaisten viholliset joutuivat kouluttamaan ihan omat ryhmänsä.

Henkitysputket olivat aika nerokkaasti piilotettu termiittien pesiin, joten vihollisilla meni pitkään tunneleiden paikallistamiseen.

Päivä oli erittäin mielenkiintoinen, vaikkakin kommunistipropaganda väritti esittelyvideoita välillä ehkä jopa hieman koomisesti. Pari päivää tämän jälkeen käväisimme myös Saigonin sotamuseossa, jonka jälkeen ymmärsimme taas hieman enemmän sen ajan hirvittäviä tapahtumia.

Suhailua Saigonissa

Viuh ja vauh vaan taas, kun skootterit painelevat autojen kanssa ohi. Jos Balilla ei meinannut uskaltaa tietä ylittää, niin täällä se vasta pelottavaa onkin. Tiet voivat olla kahdeksankaistaisia ja skoottereita autojen seassa kymmeniä vierekkäin. Paras neuvo tien ylitykseen on, että sen verran katsoo ettei busseja ole tulossa ja lähtee vain tasaiseen tahtiin kävelemään eteenpäin. Missään nimessä ei saa pysähtyä saati peruuttaa. Jos joku paikallinen sattuu olemaan samaan aikaan ylittämässä tietä, niin vanaan vaan ja mukana yli. Pari onnettomuutta ehdimme nähdä, jossa skootterit olivat kolaroineet. Täällä kun ei liikennevaloja ole tapana paljon noudatella. Ja eipä niitä kyllä paljon olekaan.

Ho Chi Minh City, entinen Saigon, on yli seitsemän miljoonan asukkaan suurkaupunki. Kaupunki on jaettu eri osiin, districteihin, joita on parisenkymmentä. District 1:llä on liikekeskus kalliine liikkeineen ja hienoine kahviloineen. Sieltä toisaalta löytyy myös backbackereiden halpojen motellien alue sekä useita räätäliliikkeitä ja ostospaikkoja. Itse majailemme district 3:lla Victory Hotel Saigonissa, joka on hinta-laatu -suhteeltaan oikein hyvä majapaikka.

Saigonissa on paljon nähtävää ja koettavaa. Täällä on erilaisia museoita, puutarhoja, eläinpuisto ja kaikkea muuta turistikivaa. Meillä oli huono tuuri ja olimme kipeinä melkein koko ajan, joten kävimme vain käppäilemässä puistoissa, War museossa ja vähän ostoksilla. Ostosten hinnoista joutuu tinkimään, mutta senhän opimme jo Balilla. Hyvää ruokaa saa parilla eurolla. Taksimatkatkin ovat edullisia, vaikka täällä pimeitä takseja onkin pilvin pimein. Tunnetut mittarilliset taksifirmatkin tuppaavat ajamaan kiertoteiden kautta, jolloin mittariin ehtii kertyä isommat lukemat.

Kieltä on opittu perus kiitosten ja ole hyvien verran. Kielen oppiminen on täällä suhteellisen hankalaa, koska intonaatioita on paljon ja sama sana eri intonaatiolla voi tarkoittaa ihan eri asiaa.

Meillä oli myös ilo päästä seuraamaan paikallisia perinteisiä häitä! Aamulla oli temppelissä tulevan avioparin siunaustilaisuus, jonka suorittivat paikalliset munkit. Tilaisuus oli pieni ja siihen osallistui vain lähiperhe. Avioparilla ja vierailla oli päällään pitkät kaapumaiset mekot ja kaikki olivat avojaloin.  Serenomiassa vaihdettiin länsimaisten sormusten sijaan puiset rannekorut symboloimaan liittoa. Siunauksen jälkeen aviopari lähti perheineen levähtämään ja valmistelemaan iltatilaisuutta, johon tuli enemmän vieraita. Vietnamilaiset häät ovat yleensä suuria, yleensä n. 300 vieraan tilaisuuksia, mutta nämä missä olimme olivat 30 vieraan häät.

Iltatilaisuuteen morsian oli vaihtanut perinteisen valkoisen mekon päälleen. Juhlaillallinen koostui seitsemästä ruokalajista ja perinteisestä hääkakusta. Paikalliset juovat paljon olutta, joten sitäkin oli tarjolla runsain mitoin. Kaikki olivat  iloisella tuulella ja oikein ystävällisiä. Tavaralahjoja täällä ei hääparille perinteisesti anneta, vaan kaikki tuovat kuoressa rahalahjan.

Tästä matka jatkuu puolikuntoisena kohti Mui Nea, mutta pitää tämä Saigon tulla vielä sen jälkeen tsekkaamaan uudemman kerran. Jäi sen verran kaivelemaan hampaankoloon näkemättömät mestat.

Voihan Vietnamin viisumi!

Ei ole helppoa ei. Kaiken piti olla ok viisumien suhteen. Olimme saaneet ohjeet, että Vietnamin visa on arrivalia varten meillä tulee olla kaksi 4 x 6 cm passikuvaa kummastakin ja 50 USD viisumimaksua varten. That’s it! Tällä viisumilla saisimme oleilla paikan päällä 30 päivää. Vaan eipäs ihan näin mennytkään.

Ensimmäinen vihje asiasta oli tuo, ettei meitä meinattu päästää Balilta koneeseen, koska meiltä puuttui tietynlainen lupalappu. Noh, puolen tunnin vakuuttelin jälkeen meidät päästettiin kuitenkin koneeseen. Vietnamin päässä viisumihakemuskopilla oleva kaoottinen ihmispaljous aiheutti hieman hämmennystä, etenkin kun Indonesian päässä kaikki oli sujunut rauhallisesti  ja parissa minuutissa. Ehkä olisi tässä vaiheessa hyvä valottaa, mitä visa on arrival tarkoittaa Indonesiassa (tai ainakin Balilla). Astut koneesta ulos -> menet viisumijonoon -> annat virkailijalle 25 USD per viisumihakemus ja passin -> virkailija antaa viisumin. Kaikkeen tähän kului jonotuksineen aikaa noin viisi minuuttia.

Mutta Vietnamiin (Saigoniin) takaisin siis… Viisumihakemuksia käsittelee yksi koppi, jossa oli kaksi virkailijaa. Selkeitä jonoja ei ollut ja kukaan ei näyttänyt tietävän mitä piti tehdä. Ympärillä pyörivät virkailijat eivät puhuneet englantia, joten he eivät sen kummemmin osanneet opastaa. Menimmä siis jonoon seisomaan ja päätimme katsoa mitä tapahtuu. Vuoromme tultua löimme kuvat ja rahat tiskiin ja virkailija vain tuijotti meitä. Lopulta hän näytti erilaisia kaavakkeita ja tajusimme, että meidän tulee jotain lappuja täytellä. Otimme laput, täytimme ne ja menimme uudestaan jonoon. Siinä vierähti taas aikaa ja lopulta olimme taas luukulla. Annoimme virkailijalle laput, kuvat ja rahat ja taas hän katseli meitä ja alkoi hokemaan ”paper”, ”paper” äkäisellä äänellä. Eihän me tajuttu mitä hän tarkoitti ja osoittelimme vain hakemuspapereita, jotka olimme juuri täyttäneet. Lopulta hän hermostui ja sen enempiä selittelemättä vain otti seuraavan jonossa luukulleen, eikä enään suostunut puhumaan meille mitään.

Kysäisimme sitten muilta odottelijoilta, että mitähän meiltä puuttuu, niin kävi ilmi, että meillä olisi kuitenkin kaikesta huolimatta pitänyt olla joku ennakkoon haettu lupalappu mukana. Kuulemma kaikilla rajanylityspaikoilla sitä ei tarvita, mutta Saigonissa kylläkin. Okei. Eli suomalaisina meillä on oikeus olla maassa 15 päivää ilman viisumia JOS meillä on tuon 15 päivän päähän ostettuna lippu pois maasta. Kyllähän meillä on lippu pois maasta, mutta vasta 4.2.

Eipäs siinä. Päätimme kuitenkin jättää tuon viisumiasian sikseen ja mennä pokkana passintarkastukseen ja katsoa miten siinä käy. Annoimme virkailijalle passit ja nuori virkailija kyseli kauanko aiomme olla maassa. Kerroimme hänelle tilanteen ja sanoimme, että liput on hankittuna, mutta vasta 4.2. Hän siinä hetken mietti ja pyöritteli passeja ja lopulta sanoi, että päästää meidät läpi, jos lupaamme poistua maasta 15 päivän jälkeen tai hankkia viisumin paikan päältä. Hän antoi vielä osoitteen, josta voimme viisumin käydä anomassa. Hyvähyvä!

Seuraavana päivänä aloin selvittelemään viisumiasioita lisää ja juttelin sekä paikallisten että turistien kanssa asiasta. Kaikki olivat sitä mieltä, ettei itse kannata mennä Immigration Officeen asioimaan, vaan kannattaa laittaa matkatoimisto asialle. Kuulemma virkailijat ovat niin korruptoituneita, että heille joutuu maksamaan ”käsittelyrahaa” monesti useita satoja dollareita, ennen kuin ottavat hakemuksen käsiteltäväksi. Päätimme siis hoitaa asian matkatoimiston kautta, joissa hinnat näyttivät olevan samoja, 65 dollaria per hakemus. Yleensä käsittelyaika on viisi arkipäivää, mutta uuden vuoden pyhien takia saamme viisumimme vasta 10.1., joten joudumme hengailemaan Saigonissa siihen asti. Tässä sitä nyt sormet ristissä odottellaan, että saadaan passit viisumeineen takaisin!

Visa on arrival on Vietnamin kohdalla näköjään sitten vähän harhaan johtava käsite. Eikä meillä vieläkään ole hajua kuinka lupalapun olisi voinut hankkia netin kautta. Vai olisiko edes voinut.

Mutta eipä tässä. HipHei! Pientä jännitystä arkeen 🙂

Bai Bai Bali

Oolrait! Taas kuukausi vierähti, ettei edes tajuta ehtinyt. Tässä sitä taas istutaan lentokentällä ja odotellaan aikavyöhykkeen vaihtumista. Torakat juoksee lattialla ja kauppojen suitsukkeet tunkeutuvat nokkaan. Edellisellä kerralla Sydneyn kentällä kuului joululauluja, täällä soi indonesialainen tilulilu-musiikki. Vähän saatiin tuossa äsken jännitystä elämään, kun check inniä tehdessä virkailija ei meinannut päästää meitä koneeseen, koska meillä ei ole viisumia Vietnamiin hankittuna. Selitimme, että olemme oikeutettuja visa on arrivalliin, mutta eivät meinanneet uskoa. Puolen tunnin väittelyn jälkeen virkailija soitti jonnekin ja lupa myönnettiin. Ja tässä sitä nyt taas istutaan: matkalla Kuala Lumpurin kautta Saigoniin!

Kuten tässä aikaisemminkin on jo tullut mainittua Indonesiaan tuli oli aluksi pienehkö shokki. Kumpikaan ei ole aikaisemmin Aasiassa matkannut, joten liikenne tuntui aluksi ihan mahdottomalta. Skoottereita vilisi edes takaisin ja yhden skootterin kyydissä oli usein koko perhe: kaksi lasta ja kaksi aikuista – kaikki ilman kypäriä tietty. Tinkimiskulttuuriin oli myös hankala päästä sisään, kun ei millään jaksaisi joka ikinen kerta alkaa hinnasta vääntämään, mutta maassa maan tavalla, niinhän se menee. Täällä käytetään lapsia paljon myyjinä ja he ovatkin opetelleet oikein surkeita ilmeitä ja kulkevat resuissa vaatteissa, että turistit heltyisivät. Poliisit pysäyttelivät ulkomaalaisten ajamia skoottereita ja heille piti antaa rahaa, että pääsi jatkamaan matkaa. Yleensä summa pyöri semmoisessa parissa eurossa, mutta kuulimme yhdeltä australialaiselta, että häneltä oli yritetty saada jopa 100 dollaria.

Balilla on paljon kulkukoiria ja kissoja, jotka levittävät vesikahua. Taudin leviämisen ehkäisemisseksi valtio maksaa lemmikkikoirien tarkastuksen rabieksen varalta kolmen kuukauden välein.

Balilaisen myyjän palkka on kuussa noin 60 euroa ja työaika 8-21 paikallisen pomon alaisuudessa. Australialaiset omistavat Balilla paljon putiikkeja, jolloin myyjän palkka on hiukka parempi, n. 100 euroa, ja työaika joko 8-16 tai 16-21. Ruoka ja bensa ovat halpaa:  aterian saa eurolla ja bensa maksaa 40 senttiä litra. Lehmän saa ostettua semmoisella 300 eurolla.

Indonesian kielessä on paljon samoja sanoja kuin suomen kielessäkin ja lausunta on samalainen, eli lausutaan kuten kirjoitetaan. Esimerkiksi optikkoliikkeen ovessa luki ”lihat” eli nähdä, erään kahvilan nimi oli ”Moka” eli mokkakahvi. Eräs tapaus kiinnitti huimion, kun pieni tyttö juoksi kadulla ja huusi ”seksi, seksi, seksi”! Myöhemmin saimme selville, että se tarkoittaa ”katsokaa”. Eräs muslimiperhe taas puhui ruokakaupassa jatkuvasti perseestä, joka tietty osui myös saman tien suomalaisen korvaan. Perse tarkoittaa prosenttia, joten puhuivat varmaan alennuksista. Nimissäkin löytyi yhtäläisyyksiä sillä esim. kuskimme Nyomanin veljen nimi oli ”Ketut”. 🙂

Nyt päästääkin jo koneeseen, hiphei!

Vesiurheilua, whihiiiii!!!

Kuinkas ollakaan, Jammerin lapsuudenkaveri on asettunut Balille asumaan ja sattuu vielä olemaan sukellusopettaja, joten Nusa Lembonganin korallimeri, täältä tullaan!

Meille oli taas kätevästi järjestetty kyyti villalta satamaan, josta Bali Hai Cruises vei meidät Nusa Lembonganin saarelle. Matkalle oli järjestetty ohjelmaa bändin ja tarjoilun muodossa, joten tunteroinen paatissa kului nopeaa. Määränpäässä meitä odotti rannan tuntumaan rakennettu lautta, jossa oli järjestetty erilaista vesiurheilutoimintaa. Retken hintaan kuuluivat snorklaus, banaaniajelu, kiertely lasipohjaveneellä sekä lounas upealla hiekkarannalla. Lisähinnasta sai käydä sukeltamassa ja liitovarjoilemassa.

Jammeri lähti kamunsa kanssa heti tutustumaan sukelluksen mualimaan ja meikäläinen jäi pinnalle snorklailemaan. Vedenalaiset maisemat olivat kyllä upeita! Kaloja ja koralleja riitti ihaltavaksi ja pällisteltäväksi. Lopulta oli pakko nousta vedestä ylös, kun tuntui, että selkä kärventyy. Olin snorklaillut melkein tunnin ja pojat olivat vieläkin pinnan alla, joten päätin ottaa iisisti ja katsella ihmisten touhuja rantatuolista käsin. Viimein pojatkin pääsivät takaisin pinnalle ja suunnistimmekin suoraan veneelle, joka vei meidät rannalla syömään. Ruoan jälkeen paistattelimme päivää valkoisella hiekkarannalla katsellen ulapalle. Aaaaah mikä rauha.

Siinä jonkin aikaa sulateltua palasimme lautalle ja päätimme testata liitovarjoilua. Pikkasen pisti jännittämään, mutta on tätä niin kauan ajatellut, että pakkohan se oli vaan mennä ja kokeilla. Ja huikea kokemus olikin! Alkujännitys lakkasi saman tien, kun varjo nousi ilmaan ja sen jälkeen sitä vain ihastelikin mahtavia maisemia.

Varjoilusta rantauduttua aikaa oli vielä sen verran, että ehdimme käydä veneellä vedettävän banaanin kyydissä sekä ihailemassa vedenpohjaa vielä lasipohjaveneenkin vinkkelistä. Näimme korallien seassa ”kalojen puhdistusaseman”, johon kalat tulevat puhdistautumaan. Puhdistusasemalla niitä odottavat erilaiset puhdistajakatkaravut sun muut ötökät, jotka tekevät kaloista taas edustuskelpoisia. Kuulemma jos puhdistusasemalla sukeltaessa avaa suunsa, katkaravut tulevat puhdistamaan hampaat. Tai jos ojentaa käden, niin ne puhdistavat kynnet 😀

Nopeaa meni taas päivä ja kivaa oli!